Postitalon seinä on paksu. Istun pikkusiskon kanssa sen sisässä. Kivisellä ikkunalaudalla. Täältä korkealta näkyy joki ja punaisia taloja ja navettoja ja saunoja ja aita ja piha. Isä ja setä kantavat pöytää. Äidin sylissä on lamppu. Piikkikaktus on raapaissut äitiä poskeen. Sitä närästää. Sen näkee naamasta. Keltainen linja-auto peruuttaa pihaan.
   – Pottiauto.
   – Ei se ole mikhään pottiauto ku possstiauto.
   – Mie tanoinki että pottiauto.

Aitakin on keltainen. Sen takana on lapsia. Ne pitävät vielä hyppynarun päistä kiinni vaikka ne vain tuijottavat postin pihalle. Yksi tyttö on työntänyt pään aidanrakoon. Sillä on samanlainen tukka kuin Inkerillä. Pinni otsalla. Kaijalla on luonnonkiharat. Pellossa.

Kerran siellä Pellossa kun meidän koira oli kuollut ja potassa oli vettä niin me leikimme yhtä kivaa leikkiä. Inkeri sen keksi. Inkeri se aina keksi. Kaikkien piti juosta potalle. Ja kaikkien piti kastella siinä peppu. Ja me juoksimme ja kiljuimme. Oli Inkerin vuoro. Hypin ja huusin että  Inkeri enkeli, Inkeri rinkeli, Inkerinkelinkerinkeli
   Se tuntui mukavalta suussa ja päässä ja kielessä ja jaloissa, mutta sain luunapin kun olin taas härnännyt ja hävittänyt pikkuhousut. Lapsellinen leikki. Pellossa.

Sepeli sorisee kun postiauto lähtee. Piha on täynnä sepeliä. Luulin että kiviä, mutta kuulin miten äiti ruikutti kun tultiin.
   – Sepelii, sepelii silmänkantamattomii, ei ruohon tupsuu, ei puun puuta, ei multalänttii mihi kukkasii kylväis.
   Mie aattelen että hyvä. Nyt naapurit eivät voi pilkata äitiä ja sen mansikkamaata niin kuin siellä Pellossa.
   – Hurahtanheen hommaa! Mansikoita napapiirilä! Ittekki se on kyllä väärälä vyöhykkeelä, konsulenttitäti päivitteli. En kuullut mitä Kaijan äiti siihen sanoi kun se kaatoi samalla vettä saaviin.

Ne väittivät että äiti on kotoisin Kak-kos-kas-vu-vyö-hyk-keel-tä.  Eikä ole ku Kivennavalt, mutten sanonut sitä. En saa olla näsäviisas. Siitä saa luunapin. Kaija on pikkuvanha. Siitä saa pullaa. Konsulentti kaivoi salkusta kansion ja kansiosta paperin ja käski viedä sen äidille.  Paperissa luki että Tu-ho-lai-sia. Kun luin ääneen että Mar-ja-lu-de, ty-vi-mä-tä niin konsulentti säikähti. Se huusi että
   – Herrajjestas! Ethän sie ossaa lukea! Et voi! Oleks sie ees neljä?  – Har-maa-ho-me, jau-hi-ai-nen, uur-re-kor-va-kär-sä-käs, jatkoin lukemista niin pitkään kuin Tu-ho-lai-sia riitti.

Pikkusisko kiskoo minua, haluaa alas ikkunanlaudalta. Lapset ovat nyt perääntyneet aidan viereltä loitommalle töllöttämään. Silloin näen sen. Naapurin. Se on tullut talon toisen puolen portaille ja katsoo ensin postiauton perään ja liimaa sitten silmät muuttoautoon. Paksu täti, kädet puuskassa. Äkäisen näköinen ja mustapukuinen. Jos sillä on lapsia niin ne ovat varmasti poikia. Isoja ja inhottavia.

*                   

Uudessa kodissa on sisähuussi ja juokseva vesi.  Pihakaivon kivikantta ei koskaan avata. Se on hyvä. Näkki ei voi viedä, eikä minua heitetä sinne vaikka olisin kuinka karstainen. Kerran Pellossa Ville heitti minun alushousut kaivoon ja käski hypätä perässä. Se oli kuullut että rupikonna kaivossa pitää veden puhtaana.  Sen jälkeen pelkäsin aina kun äiti kiskoi kaivolle päin vaikka vain jalkoja huuhtelemaan. Mutta aina kun joku joi meän vettä niin Ville katsoi minua ja sanoi Yäk!

Isä kertoi sisähuussista ja juoksevasta vedestä jo ennen muuttoa. Ja mie kerroin Kaijalle. Me mietimme että miten siinä hajussa voi elää ja että miten sen veden saa sitten kiinni. Juokseeko se yhtä kovaa kuin Ville? Karkaako se? Minulta karkaa joskus pissa. Nyt sisko yrittää siepata vesitapin kouraan, mutta se särkyy. Sitten se tulee taas ehjäksi. Opin että jos laittaa astian alle, niin vesi jää siihen ja ryöppyää yli. Sitä on paljon ja kylmää. Näkisipä Kaija. Ja Inkeri ja Sirkku. Mutta mistä se vesi tulee? Minne se menee? Se on yhtä kummallinen kuin sähkö joka ui seinän reikiin kun sen sammuttaa. Ei ehdi nähdä - niin nopeasti se sinne livahtaa. Toista raanaa emme saa avata. Siinäkin on vettä. Paljon. Melkein kiehuvaa.

Suljen raanan. Keittokomeron lattia on märkä. Vesi ei pääse rakoihin kun on korkkimatto. Siirrän tuolit pois tiskipöydän luota. Radio on päällä. Sokeat lapset laulavat Markus-sedän ohjelmassa. Nipistän silmät kiinni ja kuljen kädet edessä kuin unissakävelijä. Menen pikkuhuoneeseen ja kamariin, törmään huonekaluihin, vedän vahingossa liinan alas ja sitten kaatuu kukkapurkki. Kun äiti tulee sisään, se ärtyy. Ärähtää. Ei sääli sokeaakaan. Käskee lopettaa, mutta jatkan silti haparointia, tartun verhoihin, tauluihin. Tunnustelen tavaroita. Korkeata laihaa vaasia ja isän pöydän mustepulloa. Eiväthän oikeat sokeatkaan voi noin vain alkaa nähdä. Kuljen eteiseen. Pikkusisko on kiltti ja taluttaa pimeydessä vaeltavaa.  
   – Valo ovi! Valo lappu!

Ruokapöydässä näkö palautuu kun äidin sappi kiehahtaa. Onneksi. Onkin niin vaikea syödä silmät kiinni kun ei tiedä missä suu on ja mitä siihen pistää. Vahingossa vaikka mätiä tai piimää. Mutta luulin ettei äidin sappi enää kiehunut. Luulin että se ja oksennukset ja närästykset ja närkästykset oli leikattu pois siellä Rovaniemellä silloin kun Vienotäti oli meillä Pellossa ja äiti toi pikkusiskolle guttaperkkanuken ja pesupunkan. Mie sain tuliaisiksi sappikivet ja Millimolli-kirjan. Vieno-täti oli sillä aikaa ommellut minulle, pikkusiskolle ja Liisalle nämä essut. Moniväriset ja raidalliset.
   – Tininen, sanoo pikkusisko keltaisesta raidasta.
   – Pörrö! Oleks värisokea?
   – Itteppä olet tokea.

Illalla äiti peittelee meidät puusohvaan ja käskee minun kertoa pikkusiskolle sadun. Sisko kiehnaa ihan liki. Se naukuu Millimollijuttuja ja keijusatuja, mutta mie haluan kertoa yhden kirjaston kirjan sadun, joka kertoo tuhmasta tytöstä. Siskon silmät alkavat lupsahdella heti kun sanon että Olipa kerran. Mutta kohta se on taas ihan virkku eikä varmasti nukahda heti. Niin ilkeä se sadun tyttö on. Mutta paha saa aina palkan. Lausun sadun viimeisen lauseen matalalla äänellä. Lausun sen oikein hitaasti ja selkeästi ja käännän samalla ipanalle selän. Vaikken näe niin tiedän että sen suuret siniset silmät tuijottavat kauhistuneina kattoon kun se kuulee miten
… kyyhkyset tulivat ja puhkaisivat hänen toisenkin silmänsä.  

                                                                  *

Katolta vasta kauas näkyy. Näkyy Ruotsi ja saari ja kirkko ja sankarihauta ja ehtookellot. Näkyy tulli ja lossi ja Arviitin pottumaa. Näkyy Tornionlaakson osuusliike, koulu, apteekki ja Kallion Kauppa ja Martan paari ja Pohjolan liikenteen linjuri sen edessä. Leipomo. Heikkisen hernepelto ja saunojen savut ja Tolosen talli. Lantakasa lemuaa. Ja Leevi. Se huojuu vaikka nojaa kioskiin. Ja iso poika väljälahkeisissa uimahousuissa kilisyttelee kansia ja kruunukorkkeja lastenkodin kartanolla. Korkkimarkku. Kiiluttelee kimaltelevilla pellinpalasilla. Kiusaa taas kissaa.
   – No ei sielt kyl noi pal näy. Kuha sepustat.

Ne sanovat että tulee taas tupenrapinat kun valehtelen. Ne väittävät kuorossa että valehtelen vaikka kyllä mie näen. Ihan totta näen Karvisen kanalankin, työväentalon ja kumikorjaamon ja tunnen kesänavetan hajun ja kärpäset maitosihdin vaahdossa ja paarmat lehmien kimpussa. Näenhän haljun kuunkin taivaalla keskellä päivää. Miksen muka näkisi Aaronin kuorma-autoon ja että se työntää käden opettajan puseron sisään. Scania Vabiksessa. Katsonhan korkealta. Katonharjalta.  
   – Nyt pistät suus kiinn hyvän sään aikan!
   Äiti näyttää uhkaavalta mutta vetää näppäystakin niskaansa, kohentaa kiharoita ja menee keskustädin perässä pihalle. Seuraan kannoilla, mutta pysähdyn ulkorapulle, sementtiportaalle johon on upotettu rautaritilä. Päätän kiivetä katolle ja kirjoittaa kauppapaperiin kaiken, K-A-I-K-E-N mitä sieltä näkyy.

Astun rautaritilältä takaisin sisään mustalle rypyliäiselle kumimatolle. Oikealla on saunan ovi ja vasemmalla työkaluvarasto. Kengät riisutaan riviin oikealle seinustalle patterin alle, jos ehditään. Jos joku jahtaa minua tai jos pelkään tai jos olen hätää kärsimässä niin loikkaan neljällä askeleella ovien ja kenkärivin ohi portaitten juureen. Harpon raput kaksi kerrallaan, neljä rappua, puolipiruetti, kymmenen rappua, puolipiruetti, viisi rappua. Jos en ehdi ylätasanteelle ennen kuin ulko-ovi kolahtaa kiinni niin isä kuolee. Nyt ei kukaan jahtaa. Pari kolme askelta ja edessä on kotiovi, vasemmalla raskas vintille vievä rautaovi kahden portaan päässä. Jos jaksaa avata oven niin tulee pimeään viileään välikköön, pikkurappuun, jossa on lisää portaita ja ylimpänä ovi postiautotallin vintille. Pikkusisko ei jaksa. Aina kun sitä täytyy rääkätä niin suljen sen sinne.

Vintti on valtava. Korkea ja avara. Sisäseiniä ei ole. On vain tukiparruja ja kattolautoja, peltinen katto ja sementtilattia. Keskellä lattiaa on isot peltiluukut ja katosta roikkuu vahva vinssi jolla postiauton osia voi nostaa tallista tänne. Ikkunoita on kahteen suuntaan. Pienemmät on leipomoon ja talon taakse puupinoille ja Lappean tielle päin, suuremmat näyttää saaren tielle ja osuuskaupalle. Risteykseen. Seinän ja lattian taitoksessa on luudanvarren mentävä reikä. Se viettää paksun kiviseinän läpi. Kerran pissasin siihen. Ulkoseinän rapinkiin jäi raita. Sain satikutia vaikkei kukaan osunut alle.

Nyt käännyn ovelta katolle vieville tikkaille. Ne ovat pystyt ja tikkuiset, höyläämättömät. Paljaita jalkoja ja käsiä täytyy nostella varovasti kun kipuan. Kun pää on välikön katon korkeudella näen syrjäsilmällä liikettä puupalikoiden, sahanmuhan ja sementtisotkun seassa. En saa välittää. Pitää nousta vielä ja keskittyä sitten kattoluukun kampeamiseen. Työnnän luukkua yhtä aikaa ylös ja sivuun kynä hampaissa ja paperikäärö kainalossa. Pelti hohkaa lämpöä. Ponnistan jaloin ja molemmin käsin, käsivarret pään yli ojennettuina kun tukkimiehen täi lennähtää palkista tukkaan ja siitä kulmakarvaan. Se heiluttaa nuijapäisiä sarvia toisen silmän edessä kun putoan. Lattia kumahtaa. Mätkähdys päästää minusta ilmat ulos kun selkä iskeytyy sementtiä vasten.

Kun lyö selän oikein kovaa niin heittää henkensä ja äänensä. Huulilta ei tule huutoa eikä huokausta. Pitää jäädä siihen odottamaan että henki taas pihisisi. Vaikka kuinka pihisti ja pistävästi. Kannattaa kuunnella kuuluuko tupajumin järsintää tai kuolemankellon kilkatusta ikkunapuitteista niin kuin mummolassa sinä keväänä kun … 

Herään kun käsivartta särkee. Siihen on tunkeutunut suuri säle. Hengittäminen sattuu. Kuuluu ulinaa. Se tulee minusta.

Illalla äiti kirjoittaa kauniilla käsialalla minun uuteen muistikirjaan värssyn.
Ruusun sinulle antaisin
Vaan mistä minä sen saan
Kun Kolari karu maa
Ei voi ruusuja kasvattaa.