Suojasa 
Marja Rommakkoniemi

Sattuipa niin, että Suojasan kylään oli tippumassa asteroidi. Eikä mikään pieni,  vaan kunnon mötikkä, semmoinen, joka hävittäisi koko kyläpahasen ja kymmenisenkilometriä    ikimetsää ympäriltä.
   Syrjäistä, neljän eläkeläisen asuttamaa  erämaakylää ja sen kohtaloa  kummastelemaan saapui toimittajia, turisteja, tutkijoita, voimayhtiöiden edustajia ja monia muita uteliaita utkaajia kuin myös laitapuolen taitajaa. 
   Kylänraitilla riitti ramppaajaa ja ulkomaankieliä puhuttiin. Kamerat surrasivat ja  kioskeja infopisteineen perustettiin. Pensittyneet pellot täyttyivät retkeilijöiden teltoista, karavaanareista, käymälöistä ja lajittelupisteistä. Se oli Suojasan selkonen kansainvälinen paikka.
   Ollapa semmoisen kunnan päällikkönä jossa moinen kylä! Kunnanjohtaja istui työpöytänsä takana, risti kätensä takaraivolle ja Luojaa taivaassa kiitteli, sillä olivathan muut kunnan asutusalueet hävitykseltä turvassa kuin myös kunnanjohtajan kesämökki. Turisteja piti  palvella, ruokkia, hoitaa ja majoittaa.  Myytiin matkamuistoja, järjestettiin  opastettuja kierroksia tulevalle tuhoalueelle, pidettiin keskustelutilaisuuksia, tehtiin televisio-ohjelmia, annettiin haastatteluja.
   Mikä parasta, paljon oli tulevaisuudensuunnitelmia tuhon jälkeiselle ajalle. Matkailuväki suunnitteli laskettelu-ja kylpyläkeskusta. Mikäpä sen mukavampaa kun virkistäytyä kraaterissa polskutellen, asteroidin hirmutöistä nauttien. Matkailu, se kannatti. Piirrustukset hotelleja varten olivat valmiina ja myös avajaisillan ohjelma.  Voimayhtiö taas laski tekoaltaan tuottavaksi. Energiaa,  sitä saataisiin. Hävitys, mikä siunaus se oli.
   Museoihmiset kävivät kiinnittämässä suojelutarroja kyläläisten pihapöksien kylkiin. Suojelupäätöksen saivat vanhat kesänavetat, makasiinit, aitat ja muutama kumoon kellahtanut latokin. Eivätpä olleet museoihmiset moista rakennustekniikkaa aiemmin nähneet, oikea aarreaitta oli Suojasan kylä. Lappuja ja suojelupäätöksiä ilmestyi  sinne sun tänne ja viimein vietiin jo Virkku-Aunen kahvimylly.
   Ympäristöjärjestöjen edustajat nuohosivat kilvan metsiköt, niityt ja tunkioiden pohjat. He eivät löytäneet yhden yhtäkään harvinaista eläintä saati kasvia, jonka takia tulisi ryhtyä suojelutoimiin. Sen sijaan asteroidin isku raivaisi tilaa paljon nykyistä mielenkiintoisemmalle ekologiselle lokerolle, oli heidän lopputulemansa. Suu naurussa poistuivat ympäristöihmiset odottamaan, mikä eliö tuhoalueelle ensiksi taapertaisi, ihminen se tuskin olisi, nauroivat.
   Vanhat ihmiset, nuo, jotka kylässä yhä asuivat,  puivat nyrkkiä taivaan poutapilville ja uhosivat.
   Siinä istui Pää-Matti, harmaan pirttinsä harmailla portailla. Sai istua ja kysyjille kertoa, ettei lähtisi kotikonnuiltaan minnekään.  Ei mihinkään! kivahteli Matti. Isävainaan kanssa pystöpuista talo aikoinaan  rakennettiin, pellot kuokittiin, metsät raivattiin, kaivot kaivettiin.  Tänne jäisi Matti, jäisi loppuun asti. Ja Kumpsi-Niilo, Matin naapuri, hän oli täysin samaa mieltä. Kelleen eivät maitansa olleet myymässä, ei kelleen kylän ulkopuoliselle. Jyrräsi asteroidi tilukset tahi ei. Mie en myy, meuhkasi Matti.
   Virkku-Aune keinutuolissaan hypläsi tohkeissaan essuansa, polki jalalla vauhtia ja kalkatti, että satavuotta  tässä on keikkastu, ja aiotaan  keikkasta vastaisuudessakin. Siinä tippukoon taivaan kuumakivi, tippukoon mihin lystää, mutta kahvimyllyn, sen hän tahtoisi takaisin.
   Kettu-Pekka, ujo ja arka uukka, luikahteli reppu selässään metsään, eikä tullut pois muutoin kuin  unohtuneita aarteitaan hakemaan. Senkin vähän teki salaa ja vastaantulijoita vältellen.
   Niin kului armonaika ja koitti syysaamu, jolloin asteroidi saapui. Sieltä tuli, taivaankivi, tuli aivan aikataulussa. Tuhon tuoja ilmestyi  taivaalle valkoisena kirkkaana pisteenä, isoni silmissä ja leimahti palamaan. Oli se mahtava näky. Pyrstö ja kaikki.
   Asteroidi jysähti juuri siihen, mihin oli laskettu, keskelle vainaa-Akselin entistä lohilammikkoa. Vanhat aihkit katkesivat paineaallosta, syttyivät palamaan. Valtavan musta savupatsas kohosi ja se näkyi avaruuden astronauteille asti. Siinä ne menivät, korkeuksiin kohoavan savupatsaan mukana,  Pää-Matti ja Kumpsi-Niilo. Menivät sulassa sovussa rakkaiden rakennuksiensa kera.
   Syvällä Suojasavaaran uumenissa, kallioluolassa, istui Kettu-Pekka syömässä  suolamuikkuja, joita oli saaveittain pitkin luolanlaitoja. Viereisessä onkalossa Virkku-Aune veivasi  kahvimyllyään ja veisasi Siionin matkalauluja.

 

Kirjoituskilpailu 2009 -sivulle