Postinhoitajan musta mekko kulkee kulman taakse. Se on sulkenut postin, kiivennyt portaat asuntonsa ovelle, avannut ja sitten taas sulkenut seitsemät lukkonsa. Nyt, muutamaa minuuttia myöhemmin, se on ulkona tuulettautumassa koko komeudessaan. Pulleat tissit kaulaan asti napitetun etumuksen suojassa. Silmät näkymättömissä paksujen linssien alla. Suu suoraana viivana. Postin tiskin takaa tädistä näkyy vain kolmannes. Puolet kun se vääntäytyy seisomaan ja ojentautuu ottamaan lokerosta lähetyksen. En ehtinyt hakea minulle tullutta pakettia, Lasten Maailman runokilpailun kolmatta palkintoa. Aina kolmatta.

Hiihtokilpailussakin olin kolmas kun oli vain kolme osanottajaa. Niiasin syvään kun sain palkintolusikan isän kädestä.
   – Häätyy vissiin muuttaa Ruothiin ku kläpit ei pärjää täälä, isä sanaili.
   – Meinaaks sie että meilä ei muka sivakat suiju, ärähti vieressä seisova hurri, huukilainen.
   Mutta isä vain kujeili. Se oli selostanut koko hiihtokilpailun ajan kuin mikäkin Pekka Tiilikainen, Tikka Peelikainen, muka tippa silmässä, muttei se auttanut. Tuli vain pronssia. Proli vain tunssia. 

Postinhoitaja käyttää Ponds-päivävoidetta ja Mum-deodoranttia. Niin mieki. Poimin purkit punaiseen käsilaukkuun pannuhuoneen peltitynnyristä. Löysin lehtien seasta risaisen Hopeapeilin jossa on monta missiä ja yhdeksän Lux-filmitähteä. Kymmenes käyttää kuulemma Palmoliveä: Miehet eivät kysy onko hän viisas vaan onko hän kaunis? Lainaan äidin huulipunaa. Se on suudelmankestävää Sans Egalia eikä lähde millään muullakaan pois. Eikä äiti usko jos sanon että minulla on mesimarjalimsaviikset kun Seijan kotona tarjottiin. Se olisi liian suuri vale. Siellä saa pelkkää puolukkamehua.

Seijalla on niin rohtuneet huulet ettei niitä voi maalata. Sen kieli kulkee suun ympäri kuin kellon viisari. Kun katsoo kaukaa niin luulee että sen huulet peittävät leuan ja koko nenänalusen, ihan niin kuin pellellä. Laitamme vehnäjauhoja puuteriksi peltiseen pastillirasiaan ja naulaamme kapulat kenkien koroiksi. Kävely ei onnistu kun kengät vinksahtelevat puolelta toiselle ja nilkat nuljahtelevat. On hankalaa olla hieno. Mutta kun Lenita osaa kävellä ja Pirkko Mannola ja muut mannekiinit niin kyllä kohta mieki.

Kun postiauto peruuttaa pihaan lajitteluhuoneen portaitten eteen niin tungemme Seijan kanssa niin lähelle että kuoppaleukainen rahastaja varottaa että säkki lentää päähän ja kysyy olenko taas ajanut pyörällä seinään kun suu on ihan veressä. Tirskumme, vaikka on sen syy että lensin kerran pienempänä sepelin sekaan kun käännyin katsomaan että näkeekö se varmasti että osaan jo ajaa isolla pyörällä. Nenä on taas ruvella mutta muusta syystä ja olen peittänyt sen paksulla puuterikerroksella.
   –  Pääsemäkö mukin Kurtakhoon, Seija kysyy.
   – Jos ossaatta uusia lauluja, kuoppaleuka sanoo.

Meille tulee hoppu miettiä. Mitä partiossa oli laulettu? Mieleen tulee vain Lippulaulu, mutta muistan kyllä melkein kaikki lauantain toivotut ja lupaan että osaan. Seija muistaa vain seimen lasta muistakaamme koska taasen laulaa saamme mutta sehän on joululaulu. Heitämme korkokengät portaitten alle ja kiipeämme linjuriin.

Jo minuutin päästä pysähdymme baarin eteen. Martta-täti hakee heti Tellervon takahuoneesta ja supattaa sille että hiirenvittu. Tellervolla on teryleenihame. Hikiläikät kasvavat sen kainaloissa kun se tarjoilee kuoppaleualle munkkipossun ja maitokahvia. Seuraan sitä silmä tarkkana. Kuljettaja täyttää veikkauskupongin, pistää kynän korvan taakse ja lakin kallelleen.

Linjuri hidastaa aina kun rahastaja heittää lehtikäärön lennossa maitolaiturille tai laatikkoon ja sieppaa sukkelasti sisään vivussa killuvan kassin:

Rito-oja

Ristimella

Kulluvaara

Teurajärvi

Seija ja mie istumme moottorin arkun päällä. Kuljettaja kuuluttaa että Metrotytöt laulavat ja ojentaa minulle mikrofoonin. Mie laulan minkä jaksan että

Luoksein käy lämmin läntinen tuulonen,

 Värrrrjyen pieni kielo sua kaipaelen

Seija laulaa seimenlasta muistakaamme. Mie laulan englanniksi vookking tookking livin doll, ja italiaksi voolaare humm humm, kantaare hummhumhumhumm, mutta kun laulan saksaksi Warum yhtä korkealta kuin Miliza Korjus niin kuljettaja ottaa mikrofonin ja kuuluttaa että vuorossa ovat ehtookellot vaikka kello on vasta neljä eikä ole oikeasti lauantai.

Kurtakossa postiauto kääntyy takaisin. Vain kaksi ukkoa tulee mukaan ja ne puhuvat herhneistä koko matkan. Miten niistä niin kauan voi puhua?

Kolarissa linjuri ajetaan talliin. Kuoppaleuka tähyilee Tellervoa kun autan kirjesaaliin kantamisessa. Niiaan postinhoitajalle ja saan vihdoin sen palkintopaketin. Siinä on kirja, Iris rukka. Minulla on se ennestään. Seijan äiti kulkee pellon viertä postia kohti. Seija sujahtaa kuin sopuli aidan raosta. Korjaan korkokengät rapun alta kotiin.

Äiti on kotona luuri korvalla. Postinhoitaja on ehtinyt jo ajat sitten lukkojensa taa. Se on pyörittänyt paksulla etusormella meän puhelinnumeron. Puna tummuu äidin kasvoilla ja käsi painaa tiukemmin rintaa kun lista jatkuu ja jatkuu:

lapset sotkevat pihan, kauppaleikki pitää korjata pois, saunasta ei saa kantaa vateja ja kauhoja ulos, pannuhuoneesta ei saa hakea lehtiä, pyykkinarulle ei saa ripustaa alushousuja eikä hirttää nukkeja ...

                                                                  *

Maa on liejuinen kun on satanut niin paljon. Mutta nyt on markkinapäivä, paistaa onneksi aurinko. Se välkähtelee väylässä ja kultaa keltaisen kirkon. Lestadiuksen hauta jää katveeseen, synnyttää synnintunnon. Mutta isä on markkinamielellä ja laulaa taukoamatta rumarillimareitä vaikka olemme Pajalassa emmekä Rovaniemellä.

– Ostakaa lottia, ostakaa lottia! huutaa nainen arvanmyyntikojusta.
   – Ja hyvinkös se naiskauppa täälä käy, isä kysyy? Vastausta odottamatta hän korottaa ääntään, leikkii helppoheikkiä.
   – Huomio, huomio! Ylijäämäerä lottia Suomesta soan ajalta. Paljonko tästä lotasta tarjothaan? Hyvä vuosimalli! Hyvin pietty täälä Pajalassa! 
   Isä esittelee myyjätätiä isoin elein. Nainen nauraa kätkättää niin että vedet heruu silmistä. Valmiiksi vitsailtuaan isä ostaa neljä arpaa. Voittaa voi porontaljan, raanun, sian tai siepakat.

Kranni myy lovikkavanthuita, pipoja ja villapaitoja. Isä taputtaa ylpeänä mahaa jota peittää syntymäpäivälahja, pohjalainen punamusta Jussi-paita.

   – No tästä piiale tikkuri, myyjä sanoo ja nostaa kirjoneuleisen villatakin nähtäväksemme. Kiskon isää pois karkeitten käsitöitten luota. Kohti kampanisutiskiä ja kahvintuoksua.  

Tulhaan, tulhaan, toimehen me tulhaan.

Vielä on viitonen kahviin ja pulhaan.

Naurava äiti on tulossa meitä kohti. Pikkusisko on pissatettu ja pomppii perässä. Kahviteltan takaa kuuluu korkin kirahdus. Näen miten yksi kännikala kiinnittää silmät äitiin, pukkaa kyynärpään kaverin kylkeen, muikistelee ja maiskuttaa.
   – Mie kyllä isken tuota vaimoa.
   – Iske, iske, turhhaan isket. Isket kohta kirhveen kivheen.

 Hyökkään esiin nyrkit tanassa. Käyn punaniskan kimppuun ja tamppaan.
   – Minun äitiä et kyllä lyö! Isä tullee ja se kyllä iskee sinua!

Voitan sian.
   – Mihin myö se pannaa, äiti päivittelee, – Vintillekkö? Mut miten se siel? Talvi vastass ja kaik.
   Noudettaessa suuri sika kutistuu pieneksi porsaaksi. Se vinkuu pahvilaatikossa
ifan takakontissa koko kotimatkan.
   –  Minun sika. Ikioma. Söpö.
   –  Minumpa!
   – Ei ole! Mie sanoin ensin!
   – Ainaist kissanhännän vettoo, äiti huokaa.
   Tai siansaparon, mie ajattelen. Siitä tulee ihan suora.

                                                                  *

Isää, äitiä ja pikkusiskoa ei kuulu. Ne menivät autolla Pajahlaan asti kun Osuuskaupasta ei saa hedelmiä ja Kyrtin rajakauppa on kiinni kun se on taas suuttunut suomalaisille. Se suuttuu aina kun Suomi saa kultaa, ja eilen kävi niin. Kalevi Hämäläinen päihitti Sihti Ämpärin 30 kilometrin hiihdossa Lahdessa. Kuuntelimme radiota koko perhe peukut pystyssä. Pekka ja Paavo kuuluttivat minkä jaksoivat. Mulla oli taas kurkku kipeä enkä voinut huutaa ja hurrata niin kuin äiti, mutta merkkasin kaikki väliajat kauppapaperiin. Ryssä-Pavel tuli toiseksi. Sihti sai vain pronssia. Oikeasti sen nimi on Sixten Jernberg ja Kyrtti kirjoitetaan että Kurt.

Ilman hedelmien vitamiineja voi tulla keripukki tai kananrinta. Miltä näyttää jos saa molemmat ja vielä sikotaudin?

Onko jää jo tarpeeksi paksu? Kantaako se auton? Eihän isä vaan anna äidin ajaa? Se ei muista vaihtaa vasemmalle keskellä jokea. Se nostaa kädet silmille ja kirkuu jos vaikka vain yksi poro tulee vastaan tai muu silmäpari kiiluu tien reunassa. Esim. kissa. Tms. Mm.

Piirrän juuri kuvaa puutostautisesta: suuret sieraimet, kupurinta, sorkat kuin korkokengät, kun kuulen että vauxhalli prutkuttaa pihaan. Juoksen alas vastaan. Isä lastaa syliin laatikon outoja pikkuappelsiineja. Kolme kiloa mandariineja, sanoo isä. Ne haisevat hyvälle. Kannan ne ylös. Autan kassien purkamisessa. Vien silmäkaakaon, kotkajauhot ja Önos-marmeladin ruokakomeron hyllylle, voin ja juuston vintin rappuun viileään. Haikarasuklaalevyn saan avata.

– Kato äiti! Kato! Kati-täti!
   Pikkusiskolla on minun piirustus kädessä. Se näyttää sitä äidille. Äiti purskahtaa ensin nauruun, mutta hyökkää sitten kimppuun. Tarttuu tukkaan.
   – Kui sie ilkiätki! Irvikuvii ihmisist...
   Vannon etten ajatellut kampaaja-Katia kun piirsin, mutta kuva on ihan ilmetty kaikkien niiden mielestä joille äiti sitä myöhemmin esittelee. Paitsi isän. Vanhemmat ovat sitten kummallisia. Kun isä nauraa niin äiti murjottaa. Nyt kun äiti nauraa se on isälle kuin ilmaa.

Korvat soivat kun vedän pipon päähän. Työnnän suun täyteen suklaata. Laitan äidin vanhasta ulsterista ommellun palttoon villatikkurin päälle. Hyppään huopatossuihin. Taivaalla on tuhansia tähtiä. Yksi tähti lentää mutta liian hitaasti. Se taitaa olla sputnikki tai se ilmalaivalla ajeleva avaruuskoira Laika. Vilkutan sille vanthuulla. Juoksen ulkovalon alle näkyviin ja huiskutan hurtalle huivilla. Hihkun ja heittelen myssyä ilmaan mutten sittenkään saa yläilmoista minkäänlaista vastausta. Ryssärakki! Revontulet ruukaavat senthään tanssata kun vihellän niille.