Mokko kaivoi povitaskusta kännykän ja etsi siitä Poikelan numeron.
   – Halojaa.
   – Onko se sankari itte? Jo vain kuule. Mitä sie sanot ko olis vähän hommia? Ehikkö kaljanjuonnilta?
   – Totta sie tiijät, mulla ole ko aikaa. Tuovat ennemmin vinkuintiasta eukalypytystä ko käyttävät rehellistä puuta.
   Mokko koitti sanoa jotain siihen malliin, että samassa veneessähän tässä ollaan, mutta suunvuoroa ei tullut. Poikela jatkoi tilitystä.
   – Totta se pittää lähtiä harvesterilla pääkonttorille. Pistää puistosta tukkia kravattiherrojen autojen päälle. Jos riinpiissi, niin totta mieki.
   Mokko huomasi, että Poikela oli juonut useamman kaljan, vaikka päivä oli vasta puolessa. Se alkoi aina kännissä uhota niin, että leukaparta väpätti.
   – Älä sie vielä lähe maalikylhiin moseeramhan. Olis mettäkonneelle töitä.

Vuotta aiemmin Mokko valvoi Kemijärven sellutehtaassa kattilaa K7. Työ sopi hänelle. Siinä ei tarvinnut turhia stressata, ja palkka juoksi sen verran hyvin, että talvilomalla pääsi Pohjolan Osuuspankin jäsenmatkalle Kanariansaarille. Mokko oli pitänyt kattilaa silmällä parikymmentä vuotta. Puolet elämästään. Se oli hänen ensimmäinen työpaikkansa ja Mokko toivoi, että myös viimeinen. Asiat olivat kunnossa. Ainoa puute oli nainen. Mokko olisi mielellään jakanut Kemijärven rannalla lepäävän talonsa kunnon emännän kanssa. Pari yrittäjää oli käynyt, mutta Mokon notkeus ei riittänyt niiden oikkuihin. Naisasia jäi taka-alalle, kun Stora Enso ilmoitti, että tehtaassa alkaisivat yt-neuvottelut. Eivät ne oikeasti mitään aikoneet neuvotella; se oli vain tapa ilmoittaa, että tehdas suljetaan. Syyt olivat tuotannollisia ja taloudellisia.

Mokko ja pääluottamusmies Aikio istuivat tehtaan sulkemispäivänä ruokalan kahvilassa. Tunnelma ei ollut katossa, vaikka talo tarjosi pullakahvit. Mokko ei suostunut ottamaan ilmaiseksi, vaan maksoi väkisin.
   – Kyllä sie Mokko vielä hommaa löyvät, Aikio sanoi.
   Vitutus ja pettymys olivat valuneet luottamusmiehen silmien alle mustiksi pusseiksi. Katseessa oli uutta alistumista. Änkyryydestä muistuttivat enää joka suuntaan kapinoivat tuuheat kulmakarvat.
   – Jaa Arkentiinaanko pitäsi lähtiä? Sinne net nämä hommat on menossa, Mokko sanoi.
   Aikiota pidettiin tolkun miehenä. Se oli neuvotellut hyviä etuja. Oli vaatinut työläisille kuntosalikortit ja virkistäytymisiltoihin kaljakorit. Aina oli auttanut, jos jollekin tuli kahnausta kymppien kanssa. Näissä kinkereissä sitä ei kuunneltu. Se kutsuttiin neuvotteluihin ainoastaan lainkirjaimen täyttämiseksi.
   – Oikiassa sie olet. Paskat miekhän ennää jaksa valehella. Työttömiksi met jäämmä. Ei maha mittään.

Ensimmäinen kymmenen metrin kiskonpätkä oli jo irti. Mokko laski, että tuntipalkka kertyisi tällä menolla monin verroin suuremmaksi kuin tehtaalla. Rautaruukilta sanottiin, että terästonnista maksettaisiin 150 euroa. Mokko esittäytyi soittaessaan Ratahallintokeskuksen työntekijäksi ja täydestä meni. Eihän tämä tietenkään aivan oikein ollut, mutta tuotannolliset ja taloudelliset syyt vaativat. Mokko jatkoi kiskojen vääntämistä. Porotokka tolvasi ratalinjalle töllistelemään.

Työvoimatoimiston työnhakukoulutuksessa oli paljon tuttuja tehtaalta. Koulutukseen oli pakko tulla tai työttömyyskorvaukseen leikattaisiin lovi. Kaikki istuivat tietokoneiden ääressä. Kaksi miestä konetta kohti, pari naistakin. Ne olivat tehtaan ruokalasta. Aikio livahti Mokon viereen. Se oli lihonut muutaman kuukauden aikana kuin kasvattisika. Kulmakarvat olivat oienneet. Mokko ei kyllä päästäisi itseään tuollaiseksi. Ei antaisi periksi.
   – Seuraavan parin viikon aikana käydään läpi työnhakijalle tärkeitä taitoja, kuten cv:n tekemistä ja internetin käyttöä, kouluttaja aloitti.
   Se oli etelästä tullut nuori jolppi. Hiukset se oli väännellyt geelillä kuin olisi juuri sängystä noussut. Monella koulutettavalla oli sama kampaus luonnostaan.
   – Mitä met turhaan nettejä opiskellaan. Jos töitä ei ole, niin ei ole. Turha niitä on sillon hakia, Mokko keskeytti.
   Kouluttaja oli kuullut saman kommentin turhan usein. Se huokaisi ja istui salin edessä olevan pöydän reunalle. Sanoi vastaavansa kertomalla vähän itsestään. Sen puheeseen ilmaantui kainuulainen nuotti.
   – Vielä muutama kuukausi sitten olin isossa it-firmassa, hyvissä töissä. Tuli laskusuhanne ja pistivät ulos. Lähin näihin hommiin, kiertämään Suomea.
   Se piti tauon. Katsoi, oliko aloituksella vaikutusta.
   – Niin… lähin, vaikka minullakin on Helsingissä vaimo ja lapsi. Teijänkin on haettava töitä koko maasta. Ei ne kottiin tule hakemmaan.

Tietokoneiden tuulettimien humina täytti huoneen. Sitten takimmaisen rivin koneen äärestä alkoi kuulua supinaa. Useampi mies kokoontui ruudun eteen. Ne viittoilivat sinne muitakin.
   – Tule sieki etelän mies kattomhan, millanen emäntä löyty täältä netistä. Ottasko se töihin siementäjäksi, entinen sellunkeittäjä hihkaisi.
   Röhönauru levisi saliin. Kouluttajaa ei hymyilyttänyt. Se pisti silmät kiinni ja puristi kädellä nenänvartta. Tempaisi pikkutakin tuolin selkänojalta ja lähti ovelle.
   – Se on sitten ensimmäisen tupakkatauon paikka, vaikken poltakaan, se sanoi.

Mokko oli touhunnut radan varressa yksikseen muutaman tunnin. Oli aika ottaa evästä. Mies kaatoi kuksaan kahvia ja veisti puukolla kuivalihasta suikaleita. Pääministeri oli käynyt kevättalvella Kemijärvellä uuden rakkaansa kanssa. Vanhanen tuli kaupungintalolle kirjavassa lasketteluasussa ja totesi, että valtiolta ei tässä tilanteessa ollut odotettavissa enempää taloudellista interventiota. Osalla entisistä storaensolaisista oli mielenosoituskylttejä. Väen jupina yltyi huutamiseksi. Ministeri totesi kovalla äänellä, että suomalaisilla on aina vaikeina aikoina ollut sisua. Sitä ja oma-aloitteisuutta vaadittaisiin nyt kemijärveläisiltä. 

Työhakemuksia lähetettyään Mokko huomasi, että jos cv:ssä ei lue muuta kuin peruskoulu ja Stora Enson sellutehdas, ei töitä helposti löydy. Ei Kemijärveltä eikä muualtakaan Suomesta. Työvoimatoimistosta sanottiin, että olisi opiskeltava uusi ammatti. Syksyllä alkava kokkikoulutus oli tarkoitettu aikuisopiskelijoille. Tunturikeskuksiin tarvittiin pihvinkääntäjiä sesonkiajaksi. Turisti söi pippuripihviä ja käristystä sellaista kyytiä, etteivät keittiömestarit pysyneet perässä.
   – Koulutus järjestetään Pekkarisen erityisvaroilla. Ministerin tarjousta ei kannata jättää käyttämättä. Töitä löytyy varmasti, virkailija sanoi.
   Se oli pukeutunut vaaleaan jakkuun, jossa oli ruskeita koholla olevia palloja kuin takiaisia. Puheääni oli puiseva.
   – Mutta ko minua ei ole koskhan kiinnostanut ruanlaitto. Poikamiehenä elelen, järesthän mie lenkkiä… Mokko aloitti.
   Virkailija nosti nenälle valuneita lukulasejaan ja keskeytti.
   – Tässä ei nyt ole varaa miettiä kiinnostuksia. Näillä korkeuksilla on otettava mitä tarjotaan. Työttömyyskorvauksessakin on karenssiaika, jos tarjotusta koulutuksesta kieltäydytään.
   Mokkoa alkoi vituttaa. Hänen elämästään tässä oli kyse. Luulisi, että silloin olisi myös sananvaltaa. Mutta hän oli vain vaikeasti työllistyvää massaa. Ongelma, joka piti ratkaista, jotta työministeri olisi tyytyväinen. Tähän hän ei suostuisi.
   – Oletetaan, että mie ryhtysin kokiksi. Sesonki on sen puoli vuotta. Mitä mie loppuajan tekisin?
   Virkailijan violetit lasit vaativat taas korjausliikettä. Naisen ihovoide työnsi huoneeseen imelää tuoksua.
   – Pätkätyöt ovat nykyään ihan tavallisia. Moni ei edes halua pysyvää työsuhdetta. Toinen vaihtoehto on, että työllistät itse itsesi. Vaikeissa tilanteissa vaaditaan yrittäjähenkeä.

Työttömänä Mokko kulutti aikaansa kuljailemalla kairassa. Hän kiersi porokoira Sammelin kanssa päiväkausia. Pysähtyi välillä onkimaan tammukkaa ja virveloimään harria. Yöt hän vietti autiotuvissa tai kyhäämissään laavuntapaisissa. Yhdellä lähelle Venäjän rajaa suuntautuneella reissulla tuli keskellä korpea vastaan rautatie. Mokko tiesi, että Sallan radan itäisintä osaa ei ollut koskaan käytetty. Ryssä pakotti sodan jälkeen Suomen rakentamaan kiskot, että raskaat sotajunat pääsisivät tarvittaessa nopeasti maahan. Yli vuosikymmenen oli puhuttu radan korjaamisesta ja avaamisesta teollisuusliikenteelle. Hankkeita oli perustettu ja haudattu. Tulos oli aina sama: projekti oli liian kallis. Rata oli niin heikossa kunnossa, että se pitäisi purkaa ja rakentaa uusiksi. EU-rahaa ei herunut. 

Mokko tussautti tupakantumpin kiskoon ja nousi kelon päältä. Töitä oli jatkettava. Hän otti rautakangen ja ryhtyi kampeamaan. Kisko irtosi määrätietoisesti pultti kerrallaan. Sana ”yrittäjähenki” toistui jatkuvana litaniana Mokon päässä. Se tahditti rautakangen liikettä. Metsän rajaan ilmaantui tieteiselokuvien robotti. Renkaat joustivat, kun jättiläishyönteinen keikkui kumpareitten ja kaatuneitten puitten yli. Se kipusi ratapenkereelle. Poikela hyppäsi harvesterin ohjaamosta.
   – Että tämmönen savotta. Nättejä on tukit. Saa nähä miten kone kestää.
   Poikela käveli edestakaisin ja huitoi. Se mittaili käsillään, kuinka kiskonpätkät olisi parasta nostaa kyytiin.
   – Ei niitä tarvi monta kerralla viijä. Kasathan yöllä tien poskhen ja Rautaruukin rekka tulee net hakemhan.
   – Palijonko maksavat?
   – Kyllä met tilille pääsemmä.
   Mokko myhäili ylpeänä. Se oli leveänä kuin ison porotilan isäntä. Poikela naureskeli aluksi mukana, mutta vakavoitui sitten.
   – Tokko met voijaan ikuisuutta jatkaa. Jossain vaiheessa net huomaa.
   Mokko ei hätkähtänyt. Hän oli varautunut kaikkeen.
   – Huomasivat jo. Rajamies kävi. Sanoin sille, että ollaan maaherran asialla,  EU-rojekti. Usko heti. Laskin, että tässä on seittemisen kilometriä semmosta kairaa, että tänne ei muut virkamiehet eksy. Tämä kesä moseerathan ja sitten riittää.
   Mokko piti lyhyen tauon. Otti jäykän ilmeen. Oli nostavinaan kuvitteellisia laseja ja sanoi ääntään kimentäen:
   – Ne on nykyään pätkätyöt muotia. Kaikki ei ees halua pitkäaikasta työsuhetta.