Hillajuttu Henni Kitti Painamme ylämäkeen. Tie on pölyinen ja hiljainen. Se erkanee maantiestä, joka sekin on vain sivuhaara, ja jakautuu lukuisiksi pienemmiksi kinttupoluiksi, traktorin jäljiksi ja eläinten reiteiksi. En uskalla polkea seisaaltaan, koska pelkään ruosteisen Joponi ohjaustangon pettävän altani hetkenä minä hyvänsä. Mummu puhisee vieressä ja kannustaa minua jaksamaan. Reisissä paukkuu.    Metsänlaidat ovat autiot, mutta tiedän, että puitten varjoissa elämää riittää. Polkupyörät piiloilevat pensaissa ja autot on ajettu pikkuteiden päihin niin, että kukaan ei voi arvata, minne niiden omistajat ovat menneet.    Takaa kuuluu jyrinää. ”Tauno”, sanoo mummu vilkaistuaan olkansa yli ja tunnistettuaan auton. Kestää kauan ennen kuin Tauno saavuttaa ja ohittaa meidät, sillä tie on huono ja niin on Taunon ajotaitokin. Kukaan ei tervehdi. Tauno ajaa edessämme kunnes hidastaa, melkein pysähtyy, mutta jatkaakin matkaansa. Hetken kuluttua hän osaa päättää ja pysähtyy. Mummu manailee hiljaa. Auton kohdalla mummu hymyilee leveästi ja nostaa kättään, Tauno näyttää jäyhältä ratin takana eikä ole huomaavinaan.    ”Piru pysähty ja ootti, että met menemä ohi ettemmä näkis, mihin se mennee ja seurais perässä.”    ”No ei kai nyt sentäs.”    ”Kyllä vain, kyllä mie Taunon tiän, semmonen vanha poro seki!”    ”Oletta tet hulluja.”    ”Son oltava jos aikoo hillaa saaha.” ”Ko hillakausi alkaa, ruumishuohneekki tyhjenevät ko kaikila tullee hoppu methään”, mummu paasaa. ”Hilla son mettän kuningatar; jokaselle marjale pittää erikseen kumartaa”, hän toistelee tunnuslausettaan. ”Tämä son sitä lapin kultaa”, hän lisää.    Mummu on kerännyt marjoja koko ikänsä. Mustikoita, puolukoita, mutta tärkein on hilla. Muita marjoja hän keräsi parhaina vuosinaan saaveittain ja myi kauppa-autoon, hillaa ei koskaan. Hilla on vaikea, yksinäinen, ylväs. Jos hillaa saadaan, se syödään leipäjuuston kanssa tai syntymäpäiväkakussa itse. Naapurin Annikki myy aina hillansa ja mummu ei koskaan ole voinut suhtautua häneen kuin normaaliin ihmiseen tämän takia.     Mummun salainen paikka on hyvä. Hillat ovat saman näköisiä kuin ne, joita käytetään naamarasvojen ja viinojen mainoksissa, eivät mitään puoliksi kehittyneitä röpelöitä. Oranssia vilkkuu silmäkulmissani ja innostun. Yhdellä kyykkäisyllä saa poimittua useamman huolimatta mummun tunnuslauseesta.    Pienenä en oikein innostunut hillasta enkä varsinkaan sen poimimisesta, mutta nyt olen alkanut huomata ittsessäni samoja piirteitä kuin mummussa. Olen kulkenut täällä sen verran, että tänä kesänä löysin itse tien Karhukankaan aukiolle. Mummu on opettanut minulle auringon ja kännykän kellon avulla suunnistamisen taidon. Tiedän, että myöhemmin keräämme korpihillat Kurunojan varrelta, joka on varjoisampi ja jossa marjat kypsyvät hitaammin.    Unohdumme molemmat nopeasti seuraamaan hillojen reittejä, mutta mummu on helppo erottaa kaukaakin punaisen sääskiverkkohatun ansiosta. ”Emmie eksyksissä ole koskaan ollu, joskus vain ollu tilapäinen epätietosuus siittä, missä kulloinki olen sijainu”, hän huutaa ja heiluttaa kättään.    Näen ketun. Se on saman värinen kuin hillat ja kaukana. Erotan muutakin. Ihmisiä, marjanpoimijoita. Mummukin on huomannut heidät.    ”Ei kai nuot tänne meinaa tulla. Jos vähänki käsittävät niin ei tule.” Katselemme heitä molemmat selkä suorana. Kaksi naista ja yksi mies, keski-ikäisiä, jos osaan arvioida oikein tältä etäisyydeltä. Hekin ovat huomanneet meidät. He näyttävät epäröivän, kyräilevät meitä kauempaa.    ”Eteläläisiä. Näyttävä aivan raakojen kerrääjiltä.”    Eteläläisten lauma lähestyy. He nostavat kättä, tervehtivät. Hymyilemme mummun kanssa. He juttelevat mukavia, kertovat tulleensa Lahdesta yöjunalla, sukulaisten luona asuvat. Mummu kertoo kuinka kerran näki karhun näillä seuduin. Oli Panu-vainaan, pystykorvan, kanssa metsässä ja kohta koira tuli ulisten häntä mahan alla ja piiloutui mummun taa. Mummu nousi ja näki karhun mustana metsän laidalla. Hän oli pelännyt. Eteläläiset kuuntelevat hiljaisina ja jatkavat kohta matkaansa kelloa osoitellen ja väsymystä valitellen. Kun he ovat kuuloetäisyyden ulkopuolella, mummu puhisee: ”Näiksie mitä mie sanoin. Ämpärit täynä puolikypsiä. Non jokku niin hulluja että kerräävä raakoja. Sitte kehuvat kuinka paljon sait. Eipähän ainakhaan jää toisile että saisit jälkheen päin koota. Pösilöitä.” Illasta nypimme ämpäriin joutuneet havut ja sääskenraadot pois ja pakkaamme saaliin pakastusrasioihin. Aurinko laskee tätä nykyä jo pariksi tunniksi, mutta ilman valoja näkee vielä.    Huomaan liikettä ikkunan takana metsänreunassa. Ensimmäisenä ajattelen poroa, mutta näillä on samanlaiset huomioverkkohatut kuin mummulla. Ne pyörivät talon nurkassa ja kurkkivat sisälle. Mummu kiroaa taas eteläläisiä ja huitoo heille ikkunassa. ”Taas jotaki jokamiehenoikeus-selittäjiä, jotka luulee, että ihmisten nurkissa saapi kuuppia yömyöhälä.” Poimijat eivät lähde, osoittelevat vain ovelle päin. Menemme ulos. Poimijat sanovat jotain, mikä kuulostaa siansaksalta ja nostavat sääskiverkot. He näyttävät aasialaisilta, samalta kuin ihmiset Phuketinlomalla. He ovat thaimaalaisia.    En tiedä mitä tehdä. Yritän englantia, sanon hei. Toinen vastaa, ja saan pyöreästä englannista ja viittomakielestä selville, että he ovat eksyneet. Tulkkaan mummulle. Mummu voivottelee, hämmästelee ja samaan aikaan katselee thaimaalaisia alta kulmien. Thaimaalaiset toistavat Pekkaa ja jotain -nen-loppuista ja mummukin ymmärtää: ”Marja-Pekka! Sekös teät ihmisrukat on tänne raakanu? Olis se pitäny arvata.”    Olen kuullut, että parinkymmenen kilometrin päässä olevan kylän nuorisoseuran talolle on majoitettu poimijoita ja arvatenkin heidän pitäisi olla siellä. He näyttävät niin erilaisilta kuin Phuketissa, jotenkin kalpeilta ja vääriltä taustanaan suomalainen havumetsä, joka ei ole tottunut tällaiseen. Phuketissa ratsastin norsulla ja makasin rivissä muiden turistien kanssa aurinkorasvan hajussa. Asuin serkkujen kanssa ilmastoidussa hotellissa ja tuktuk-kuski yritti huijata minua.    Neuvonpidon jälkeen pyydämme heidät sisään. Mummu tuntee jonkun, joka tuntee Marja-Pekan ja aikoo soittaa. Sitä ennen hän vilkuilee ämpäreitä, jotka ovat raskaina hilloista, ehkä viitisen kiloa kummallakin. Thaimaalaiset kiittelevät, kumartelevat ja hymyilevät. He eivät riisu kaulahuivejaan ja pipojaan edes sisällä. He katselevat ympärilleen ihmetellen ja sanovat, etteivät ennen ole käyneet suomalaisessa kodissa. Minä ja mummu katselemme heitä, me emme ole ennen nähneet thaimaalaisia suomalaisessa kodissa. Tiedän, että Marja-Pekat ja Härski-Kallet kuskaavat itämaiden ihmisiä keräämään marjoja myyntiin, mutta en ole ennen nähnyt poimijoita kuin televisiossa.    Thaimaalaiset osoittelevat suurta ”Pohjolan linnut” -ristipistoa olohuoneessa ja täytettyä hirven päätä sen vieressä. He ihailevat mummun kirjomaa pöytäliinaa ja keskeneräisen kudelman värejä. ”No TV?” toinen kysyy nähdessään tyhjän televisiotason. Kerron, että mummun televisio särkyi viime kesän ukkosissa eikä korjaaja ole vielä käynyt. Toinen näkee hyllyssä ylioppilaskuvarivin jatkona Phuketista tuomani puusta kaiverretun norsun, nostaa sitä ja hymyilee.    Yritän jutella jotain. Kerron, että itse asun etelässä, mutta tulen joka vuosi auttamaan mummua marjastamisessa, jotta sitten selviäisin talven yli pakastemarjoilla. Minun käy sääliksi thaimaalaisia, jotka on tuotu tänne töihin minimipalkalla. He sanovat nimikseen Chuan ja Prem. He ovat kotoisin Pohjois-Thaimaasta. Heidän vanhempansa viljelevät riisiä, mutta he molemmat haluaisivat opiskella turistioppaaksi. He ovat maistaneet hillaa, mutta eivät halua syödä tienestejään. Marja-Pekka aikoo tulla. Odottelemme keittiön pöydän ääressä. Mummu tarjoaa hillasoppaa, näkkileipää, hillakakkua, ylijäänyttä makkarakeittoa sekä hilloja sokerin kanssa ja thaimaalaiset syövät. He ovat nälissään ja pyytävät lisääkin. Mummu puhuu koko ajan ja kyselee, onko hillaa löytynyt hyvin ja miltä suunnalta. Yritän kääntää minkä ehdin, mutta luulen, että hän on jo unohtanut etteivät thaimaalaiset puhu suomea. He hymyilevät paljon ja kertovat, että heidän serkkunsa olivat ensimmäiset, jotka lähtivät marjaseikkailulle. Sato oli huono ja serkuilla vaikeaa, ja kotiin tullessaan he olivat veloissa. Chuanin ja Premin isät olivat Suomessa edellisvuonna. Palatessaan heillä oli varaa korjata talonsa ja ostaa lautasantenni.    Marja-Pekka saapuu vähän ennen kymmentä. Mummu on heti vastassa, saarnaa Pekalle ja ihmettelee, kuinka huonosti tämä kohtelee työntekijöitään, jotka ovat kaukaa tulleet tätä auttamaan. Pekka näyttää nöyrältä eikä sano juuri mitään. Chuan ja Prem hyppäävät takapenkille. Auto kaasuttaa pois käsien vilkuttaessa takaikkunassa ja olemme taas kaksin. ”No olipa vain, nehän oli mukavia poikia”, mummu sanoo. ”Kuule toivottavasti sie et suutu. Mulla tuli niin sääli lapsirukkia, että mie laiton ne meän kerräämät hillat takasi ämpähriin ja annoin Pekale että siinon pojitten marjat ja niilon vielä lissääki.”    ”Mutta eksie aina hauku kaikki naapurit ja eteläläiset ja ulkomaiset jokka viepi sinun hillat?” ihmettelen.    ”Mutta nämoliki erilaisia ko ne muut, niin mukavia poikia ko hymmyili vain ja söiväkki niin hyvin.”    Palaamme keittiöön ja pöydällä meitä odottaa kaksi viiden kilon ämpärillistä hillaa ja lappu takeltelevaksi englanniksi: 'kiitos ruoka, näemme hilla tärkeä eikä teillä edes ole tv, ehkä saatte tämä vuosi tarpeeksi rahaa.'

Kirjoituskilpailu 2009 -sivulle