Valkoinen juova

Koulun kello soi. Sen ääni vihloo mun korvia ja otan nopeasti pyörän telineestä. Taas sataa vettä. Siinä, missä ei ole asfalttia, on vesilätäköitä, joista roiskuu vettä kengille ja housunlahkeille, jos ei nosta jalkoja polkimilta. Ajan Siwalle. Toivon, että siellä on kassalla se myyjä, jolla on pienet kädet ja pisamia kasvoilla. Se hymyilee melkein aina ja jos se nauraa, koko kauppa täyttyy leijailevista kuplista. Mutta siellä on se toinen. Se, jolla on melkein mustat hiukset ja lakkaa kynsissä.  Ostan Coca-Cola lightía ja Sour Cream Onion  -chipsejä. Niitä, joissa lukee less fat. Ne on terveellisempiä. Lähtiessä luen kirjoitukset, jotka liimataan joka päivä lasioveen. Tänään niissä lukee: ”Miksi Matti hyökkäsi omaan luokkaan?” ja ”Puukottaja riehui ostoskeskuksessa.”

Asun omakotialueella ja mulla on avain kaulassa. Äiti on kirjoittanut keittiön pöydälle lapun: ”Olen tänään myöhään töissä ja sen jälkeen vielä pumpissa. Lämmitä eilistä ruokaa ja muista tehdä läksyt!”

Avaan television. Siellä puhuu se Farbo, joka oli viime vuonna BB:ssä ja hoputtaa ihmisiä soittamaan ja osallistumaan, mutta lapset ei voi osallistua. Menen koneelle. Mesessä on mulla kaveri. Se puhuu usein ja minä vastaan. Koulussa mulla ei oo kaveria ainakaan vielä. Ennen olin isossa koulussa, jossa on monta kerrosta. Meidän luokka oli neljännessä kerroksessa. Se oli hyvä, kun istuin ikkunan vieressä ja katsoin kauas metsään. Siellä näkyi lintuja. Piekana oli paras. Kun sitä katsoi, tuntui ihan kuin itsekin leijailisi. Mutta joskus opettaja keskeytti ja kuulin taas kaikki äänet. Opettajan äänen- ja kaikkien oppilaitten ja muutakin.

Nyt mulla on uusi koulu. Menin sinne, vaikka isä ei ois halunnu. Kerran, kun oli myöhä, se huusi äidille, että se on luusereitten koulu ja että äiti on munt pilannu. Ja vielä, että koko äidin suku on sekopäistä. Silloin äiti itki ja kuulin, kun se yöllä oksensi.

Siellä entisessä koulussa mua kiusattiin. Sen vuoksi, että oon jotenkin alikehittynyt ja lihava. Uudessa koulussa mua ei kiusata; kaikki antaa mun olla rauhassa. Opettajakin. Kerran melkein luulin opettajaa mun mummoksi, kun sillä on samannäköinen syli ja kädet. Menin silloin sen opettajan syliin, koska se tuoksuukin vähän kuin mun mummo. Mutta opettaja työnsi munt heti pois ja huomasin, että se on erilainen.

Mun äiti soittaa mulle ja kysyy oonko syöny ja käskee lämmittää mikrossa eilistä ruokaa. Mulla on kamerakännykkä, se on Nokia N 70.

Menen jääkaapille. Siellä on jotain risottoa. Lämmitän sitä mikrossa ja se risahtelee ja posahtelee siellä sisällä. Syön sitä vähän ja se on aika kuivaa. Chipsit on parempia ja suklaa. Mun täytyy syödä niitä salaa, ettei äiti hermostu. Onneksi mulla on hyvä piilo sängyn alla. Jos en saa illalla unta, mun käsi yltää sinne. Suklaa on paras siihen, että tulee uni, mutta pitää olla varovainen, ettei nukahda suklaata suussa. Ennen mulla oli pehmoleluja, mutta ei oo enää. Irrotin niiltä päät ja ripustin naulakkoon. Muut vartalon osat jäi vaan lattialle. Mun isä näki ne ja sanoi, että tästä vielä puhutaan ja lähti kokoukseen, muttei se enää muistanu sitä asiaa myöhemmin.

Mun isä on kiireinen. Sillä on uraputki päällä. Kerran, kun meillä oli aikuisia vieraita ja kaikki oli hyvällä tuulella, kysyin, että mikä se on se uraputki ja ne kaikki vain nauroivat. En kysynyt sitä enää.

Mun äiti tulee kotiin illalla. Sillä on erilainen syli kuin mun mummolla ; jotenkin laiha. Mun äiti on kiireinen, vaikkei sillä varmaan ole uraputkea päällä. Mutta sen pitää käydä töissä ja salilla. Kotona sillä on paljon tärkeitä puheluja ja hommia koneella. Joskus se siivoaa ja laittaa ruokaa. Silloin se motkottaa, että kukaan muu ei tee mitään. Silloin menen meseen.

Kerran me katsottiin äidin kanssa telkkarista Jopet-show:ta ja silloin se nauroi kovasti. Se oli mukavaa ja joskus toivon, että se tapahtuis taas. Mutta nyt äiti on väsynyt, kun sillä on ollut paljon töitä ja bodypump ja se menee suihkuun.

Mun isä tulee kotiin, kun me katsotaan BB:tä. Siinä on mukava se Jari-Matti, mutta täytyy vaihtaa kanavaa, kun isä sanoo, että se on täyttä paskaa. Toiselta kanavalta tulee salapoliisiammuntaa. Sen ohjelman nimi on CSI. Mun isälläkin on pyssy. Se on haulikko. Joskus isä harrastaa metsästystä. Kerran se otti munt mukaan, mutta mulla tuli kova hiki enkä pysynyt sen perässä. Kotimatkalla isä ei puhunut mitään ja oli vihaisen näköinen.

Äiti sanoo, että mun pitää mennä nukkumaan, että sille jää omaa aikaa. Kun oon peiton alla, isä huutaa äidille siitä jääkiekosta. Kun se osti mulle ne kalliit kamppeet ja lopetin sen kesken. Siellä oli kaikilla jo kaverit ja jouduin aina olemaan pakkina. Lihavuuden takia, luulen. 

Mulla on Mp3-soitin. Laitan sen korville, etten kuule huutoja. Kuuntelen heviä ja mun käsi yltää suklaakätkölle. Joskus mulla on ikävä mummoa ja niitä pehmoleluja; ne saattoi laittaa korvien peitoksi, että tuli hiljaista ja alkoi unettaa.

Aamulla mun kännykän herätyskello soi. Kohta äiti soittaa ja kysyy oonko noussut sängystä. Syön aamupalaksi Fittness-muroja ja pyöräilen kouluun. Nyt ei enää sada ja vesilammikot ovat melkein kuivuneet. Aurinko paistaa mun silmiin ja mietin syyslomaa. Se alkaa ensi viikolla ja me mennään Kanarialle, vaikken haluaisi.  Mutta isän ja äidin pitää saada rentoutua. Ennen sain mennä mummolaan, kun isä ja äiti meni Kanarialle tai Turkkiin. Mutta nyt mummo on kuollut. Se kuoli aivoinfarktiin, vaikka se söi Beseliä ja Marevania.

Mummon kanssa pääsin joskus metsään, mutta se ei kävellyt nopeasti vaan hitaasti. Se poimi puolukoita ja me mentiin aina samalle isolle kivelle ja syötiin eväitä. Meillä oli ruisleipää ja lauantaimakkaraa ja pullossa mehua. Mummo laittoi aina mun marja-astiaan ”pohjanpeiton”, että oli helpompi poimia. Eikä se ollut vihainen.

Viimeisellä välitunnilla koulun pihalle tulee koira ja kaikki haluaa taputtaa ja silittää sitä. Se on muuten musta, mutta sillä on rinnassa valkoinen juova. Se tulee meidän perässä sisälle, kun kello soi. Mutta rehtori ei tykkää koirista. Se käskee toimittaa sen ulos. Minäkin meen koiran kanssa ulos.

Istun sen vieressä portailla ja silitän sen turkkia ja nuuhkin sitä ja silloin mua itkettää. Istun siinä kauan. Mua palelee muuten, mutta ei koiran läheltä. Opettajakin tulee ulos ja se jotenkin muuttuu. Se huomaa munt ja istuu mun viereen. Me puhutaan siitä koirasta ja opettaja lupaa viedä sen löytöeläinkotiin. Opettajakin silittää sitä ; se kai jotenki ymmärtää, ettei sillä koiralla ole ketään, joka sitä hoitais.

Kun ajan kotiin luen kirjoitukset Siwan ovilaseista. ”Taas kaksi uutta perhetragediaa. Mikä meitä vaivaa?”  ja ”Taas kaksi perhetragediaa. Miksi?” Ikkunasta näen, että kassalla istuu se myyjä, jolla on pienet kädet ja pisamia kasvoissa. Se hymyilee jollekin asiakkaalle ja kun ovi avautuu ne kuplat lähtee tuulen mukana leijailemaan.