Vihan päiväkirjat

Muistan, miten lapsena leikin pienoismikroskoopilla. Työnsin lasilevyjen väliin palan kasvia tai elävän hyönteisen ja tarkastelin elollisen todellista koostumusta suurennettuna.
   Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, miltä tuntuu olla puristuksissa.

Kolme vuorokautta ennen muuttoa uusiin toimitiloihin esimies tuli huoneeseeni. Oli perjantai-iltapäivä. Juhannukseen oli enää viikko. Sälekaihtimien raoista tunkevassa kirkkaassa valossa leijui pölyhiukkasia. Olin täyttämässä muovisia muuttolaatikoita kirjoilla ja mapeilla, kun huomasin esimiehen seisovan vieressäni. Hän sanoi, että meillä on jotain selvitettävää. Ihmettelin, miksi hän ei katsonut kohti. Sovimme, että menisin hetken kuluttua hänen huoneeseensa.
   Seuraavien minuuttien aikana kävin läpi vaihtoehdot, joita tuleva keskustelu saattoi koskea. Olinko unohtanut deadlinen? Olinko palaverissa sanonut jotain, minkä hän oli käsittänyt provosoinniksi? Uudet työntekijät eivät ymmärtäneet huumorintajuani, mutta esimies oli ollut talossa sentään kaksi vuotta. Uskoin, että hän oli siinä ajassa oppinut tuntemaan minut.
   Mikään ei olisi pystynyt valmistamaan siihen, mitä esimieheni työhuoneessa sain kuulla.
   Kun olin sulkenut oven ja istunut tuoliin, esimieheni ilmoitti, ettei uudessa toimipisteessä ole minulle loman jälkeen töitä:
   ”Seuraavassa hallituksen kokouksessa tehdään päätös toimesi lakkauttamisesta. Voit tietysti sanoa itsesi irti ennen kokousta, jos se tuntuu helpommalta.”
   Muutamassa sekunnissa kokonainen vuosikymmen elämästäni oli mitätöity. Miten minulle voitiin antaa potkut? Minä olin talon kävelevä arkisto. 
   ”En tule sanomaan itseäni irti pysyvästä työsuhteesta. Tämän päätöksen olen tehnyt  jo kauan sitten”, sanoin.
   Tunsin, kuinka lihakset kurkussani olivat salpautumassa.
   Rakennuksen vieressä kasvavan lehmuksen oksat hankautuivat ikkunalasia vasten. Vielä puoli tuntia aiemmin olin tehnyt suunnitelmia pyhien osalta. Nyt kaikki suunniteltu oli muuttunut toissijaiseksi.
   Esimies näytti mietteliäältä.
   ”Ymmärrän kantasi”, hän sanoi.
   Tulevaa irtisanomista esimies perusteli kutsumalla yrityksen taloustilannetta tiukaksi.
   ”Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa pitää sinua!” hän huudahti.
   Uusiin toimitiloihin oli tilattu kansainvälisissä sisustuslehdissä esiteltyjä putkituoleja Keski-Euroopasta. Samaan aikaan roskalavalle kannettiin ehjiä nahkahuonekaluja, koska toiminnanjohtaja halusi päästä eroon kaikista vanhoista kalusteista. Myös minut haluttiin vaihtoon. Tilalle hankittaisiin muutama uusi valaisin tai sävyltään sopiva laminaattilattia.
   Kakistelin kurkkua ennen kuin aloin puhua.
   ”Olen ylpeä siitä, että omassa työnohjauksessani pystyin ennakoimaan tämän tilanteen. Esitin pari vuotta sitten vision, jonka mukaan olen viimeinen työntekijä, josta hankkiudutaan eroon ennen lopullista siirtymistä uuteen organisaatioon.”
   Puheeni oli paksua kuin terva. Minulla alkoi olla vaikeuksia säädellä ääneeni hiipinyttä tummaa vivahdetta, jonka kanssa en ollut sinut.
   Esimieheni vilkaisi minua terävästi:
   ”On todella ikävää, että tieto tulee sinulle ennen viikonloppua ja vain vähän ennen kesälomasi alkua. Onko ketään, jonka kanssa pystyt puhumaan tästä asiasta? Voit  soittaa minulle koska tahansa”, hän vakuutti.
   Tarkoittiko esimieheni sitä, mitä sanoi?
   Ryhdyin uuteen hyökkäykseen:
   ”Miksi tähän ratkaisuun on päädytty? Onko työnantajan näkökulmasta suurin syntini se, että kannan vanhan työyhteisön stigmoja? Eikö minuun luoteta?”
   Työtuoli narahteli esimieheni alla:
   ”Toimenkuvastasi on johtoryhmässä keskusteltu pitkin kevättä. Minä sanoin, että olen tottunut luomaan ihmisille työmahdollisuuksia, enkä ottamaan niitä pois. Päätös toimen lakkauttamisesta on viime kädessä toiminnanjohtajan.”
   Esimieheni aikoi pestä omat kätensä päätöksestä. Käyttikö toiminnanjohtaja hyväksi vasta lyhyen ajan talossa ollutta? Oliko tämä hänelle likaiset leikkaukset toteuttava työrukkanen? Mitä tapahtuisi myöhemmin? 
   Havahduin siihen, mitä esimieheni sanoi puheenvuoronsa lopuksi:
   ”Tiedätkö, että sinun pitäisi olla kiitollinen. On harvinaista, että 2000-luvulla saa olla saman työnantajan palveluksessa niin pitkään kuin sinä meillä.”
   Meillä? Olin ollut talossa kymmenen vuotta kauemmin kuin hän itse.
   Kolme vuotta aiemmin entinen esimieheni oli käynyt repimässä nimitarransa postitushuoneen lokerosta. Hänet oli sanottu irti ilman ennakkovaroitusta. Punaiset läiskät olivat palaneet hänen poskillaan. Suupielessä hänellä oli pieni yskänrakkula. Hän oli saanut kaksi tuntia aikaa tyhjentää työhuoneensa ja poistua rakennuksesta. Menin silloin hänen lähelleen, koskin olkapäähän ja sanoin, että ainakin minulle hän oli ollut loistava esimies. 
   Aloin vähitellen aavistaa, miltä hänestä oli tuntunut.
   ”Koko työryhmä on vaihtunut ympäriltäni näiden vuosien aikana. Tässäkö on palkkio jaksamisesta? Tässäkö on kiitos?” tivasin.
   Esimieheni näytti kiusaantuneelta. 
   Kaikki työpaikalla viime vuosien aikana koettu alkoi vilistä silmissäni.
   Talossa oli eletty pitkään kriisistä toiseen. Tilanteen purkamiseen palkattiin konsultti. Joku hallituksen jäsenistä suositteli koulukaveriaan, joka oli käynyt Hankenin ja ollut hommissa Ruotsissa. Konsultti pisti tuulemaan. Kun hän oli erottanut talon ylimmän johdon, hän jäi töihin kehitysjohtajan nimikkeellä. Joku entisistä työntekijöistä epäili, että konsultti petasi itselleen johtajanpaikkaa. Niin myös tapahtui. Uutena toiminnanjohtajana konsultti keskittyi palavereissa saarnaamaan muutosvastarinnasta ja työntekijöiden tunnereaktioista. Kaikki epäilivät kaikkia. Pienissä, persoonattomasti kalustetuissa toimistohuoneissa uupumus alkoi olla niin paksua, että siitä olisi voinut leikata siivuja.  
   Havahduin siihen, että huomasin olevani yhä esimiehen työhuoneessa. Olin ollut pitkään vaiti. Tuuli oli laantunut. Ikkunalasia vasten painuneet lehdet näyttivät terävässä valossa haurailta ja läpikuultavilta.
   En tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa.
   ”Jos haluat, voimme jatkaa keskustelua maanantaina”, esimies ehdotti.
    Nyökkäsin. Olin helpottunut, kun sain lähteä.

Suljetun oven takana käyty keskustelu oli viskannut minut keskelle vierasta planeettaa. Jännitin työtovereiden kohtaamista. Olivatko he tienneet asiasta ennen minua? Jos he olivat tienneet, miksi he eivät olleet kertoneet? Matkalla työhuoneeseeni en kohdannut ketään. Kaikkialla oli hiljaista. Useimmat ovet matkan varrella olivat kiinni.
   Hiljaisuus tuntui pahemmalta kuin ihmisten kohtaaminen.
   Luikahdin sisälle työhuoneeseeni. En pystynyt tekemään mitään. Katsoin osittain pakattuja muuttolaatikoita, joita oli pitkin lattiaa. En halunnut jatkaa pakkaamista. Silmiini osui muistikirja, jonka kannessa oli kuva sateisesta syysmaisemasta. Olin löytänyt sen kirjahyllyn uumenista. Käsialasta päätellen sen täytyi olla entisen esimieheni. Hän kuvasi siinä tarkasti oman työsuhteensa alkua. Hän oli tullut töihin syksyllä. Hän oli ollut innostunut uudesta työstään. Hän kuvasi jopa ensimmäisten viikkojen aikana näkemiään unia, joissa uudet työkaverit olivat muuttuneet erilaisiksi eläinhahmoiksi. Yritin arvata, kuka kukin oli. En tunnistanut heitä kaikkia. Päätin tutustua kirjaan joskus myöhemmin.   
   Istuin vielä hetken työpöydän ääressä. Kun olin aamulla tullut toimistolle, en ollut tiennyt, ettei minulla illalla olisi varmuutta työpaikasta. Olin syönyt lounaan, enkä ollut ymmärtänyt, että se olisi viimeinen lounaani pysyvässä työsuhteessa. Pöytälevy, jota koskin, oli saanut uuden merkityksen. Joka kerta, kun olin istunut kirjoituspöytäni ääreen, olin tuntenut ylpeyttä työstä, jota olin juuri silloin tekemässä.
   Mikään ei palaisi samanlaiseksi. 
   Viereisessä huoneessa kolahti. Nousin ja koputin huoneiden välissä olevaan oveen. Kuulin työkaverini vastauksen. Avasin oven ja menin sisälle. Työkaverini istui tietokoneella. Isosta peilistä, joka oli seinällä hänen selkänsä takana, näkyi välkkyvä ruutu. Näytöllä oli levällään tusinan verran pelikortteja, jotka singahtelivat paikasta toiseen kuin kromosomit. Hetken kuluttua hän nosti katseensa. Kerroin lyhyesti, mitä olin juuri kuullut. Hän näytti yllättyneeltä, mutta oliko se vain teeskentelyä? Kuinka paljon hän oli tiennyt? 
   ”Työni jää kesken”, tilitin hänelle.
   Keskustelu keskeytyi koputukseen, jonka kuulimme huoneen ovelta. Toiminnanjohtaja  tuli sisään ja kysyi, voisiko vaihtaa kanssani pari sanaa. Menimme huoneeseeni ja suljimme molemmat ovet. En ollut juttutuulella. Olin alkanut vihata jopa toiminnanjohtajan hajua, joka oli voimakas ja läpitunkeva. Se imi hapen loppuun hetkessä. Päätäni alkoi särkeä.
   ”Sinun täytyy ymmärtää, että tämä päätös on ollut vaikein koko prosessissa. Minä olen aina pitänyt sinusta”, hän aloitti.
   Silmiini kihosi kyyneleitä.  
   ”Ota tämä mahdollisuutena. Minä uskon, että sinä saat töitä. Sinulla on sellainen ääni, että voit päästä vaikka radioon”, hän jatkoi.
   Työnohjauksessa tekemissäni maalauksissa olin yrittänyt kuvata sitä pelkoa ja määrittelemätöntä uhkaa, jota työpaikalla olin tuntenut päivittäin. Olin ollut kuin koe-eläin tai näytepala, jota toiminnanjohtaja analysoi. Hän tulkitsi mielivaltaisesti puheeni ja kirjoittamani sähköpostiviestit. Hämmentäväksi tilanteen teki se, että hänen käyttäytymisensä ei ollut millään tavalla johdonmukaista. Mikäli kyse oli savustamisesta, sitä olisi ollut vaikea näyttää toteen.    
   ”Ensisijainen tavoitteeni on jatkaa talossa”, vakuutin.
   ”Pidän asennettasi huolestuttavana”, hän sanoi.
    ”Eikö työnantajan velvollisuus ole etsiä työntekijälle uusia tehtäviä?” tivasin.
   ”Niihin tehtäviin, joita talossa on aukeamassa, etsitään mahdollisimman ulospäinsuuntautuneita henkilöitä. Sinä et ole sellainen. Sinä olet introvertti”, toiminnanjohtaja sanoi.
   Ilmoitin, että työaikani on päättynyt tältä päivältä. Suljin vapisevin sormin tietokoneeni ja kävelin ulos.   
   Rakennuksen alaovella minua vastaan tulvahti lämmintä, tuoksuvaa ilmaa. Keskustassa valmistauduttiin viettämään ensimmäistä kesäistä viikonloppua. Tunsin, miten sisäelimeni olivat rusentumassa. Olin usean pesun haurastuttama lakana, joka oli kulkemassa läpi mankelin. Kävelin pitkin Esplanadia tajuamatta, missä olin. Hikoilin koko ajan. Suuni kuivui. Muistin, etten ollut juonut mitään moneen tuntiin. Pysähdyin lepäämään penkille. Katsoin nurmikolle rynnänneitä nuoria, jotka elämöivät kuin lauma hiehoja, jotka on päästetty laitumelle. Yhden viiltävän hetken kadehdin lauman piittaamattomuutta – ja nuoruutta.
   Lähdin hitaasti kävelemään Aleksanterinkadulle, missä nousin raitiovaunuun.
   Halusin ainoastaan olla yksin.

Kun kotiovella työnsin avaimen lukkoon, jokin otti vastaan. Väänsin lujempaa. Lopulta avain taittui ja sen toinen pää jäi pesään. Olisin halunnut huutaa ääneen, mutta hillitsin itseni. Kävelin kaksi kerrosta ylemmäksi kertomaan vuokraemännälle, mitä oli tapahtunut. Hän lupasi soittaa paikalle apua. Odotin rapussa kokonaisen tunnin ennen kuin lukkoseppä tuli. Hän askarteli lukon parissa reilun vartin ennen kuin onnistui. Hän tuli voittajan elkein esittelemään minulle tynkää, jonka oli saanut ongituksi ulos pesästä. Tyngällä ei ollut enää mitään käyttötarkoitusta. Lukkoseppä katsoi avaimen jäännettä hetken miettivästi ja totesi, että sen poikkivääntämiseen oli tarvittu melkoisesti voimaa. Sitten hän katsoi minua.
   Kiitin lukkoseppää avusta ja toivotin hyvää yötä.      
   Vietin illan hiljaisuudessa. Kännykkäni oli kiinni. Kun lopulta menin nukkumaan, en saanut unta. Nukahdin vasta aamuyöllä. Näin unen, jossa olin taas työpaikalla. Etsin jääkaapista omaa lounasrasiaani, mutta en löytänyt sitä. Kaappi oli täynnä mattapintaisia rasioita, joita availin. Kaikissa oli sisällä pala kylmää käärmettä. 
   Kun heräsin, en heti ymmärtänyt, missä olen. Olin hämärässä huoneessa. Sitten muistin, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Yritin olla ajattelematta asiaa, mutta se singahteli yhä uudelleen mielikuviini. 
   Pystyin syömään vain vähän aamiaista. Mietin, mitä seuraavaksi tekisin. Avasin kännykän. Lähimmältä työkaverilta olin saanut tekstiviestin, jossa oli neljä sanaa: ”Huomenna on uusi päivä!”
   Kaivoin vanhasta osoitekirjasta entisen esimieheni puhelinnumeron. Epäröin hetken ennen kuin näppäilin sen. Hän vastasi heti. Kun kuulin hänen äänensä, minusta tuntui siltä kuin äärettömän likaisena olisin päässyt virtaavan veden alle. Kerroin, että olin edellisenä päivänä löytänyt muistikirjan hänen vanhasta työhuoneestaan. Arvelin, että hän halusi sen takaisin. Hän naurahti ja sanoi, että tuon kirjan jälkeen hän oli ehtinyt täyttää monta uutta. Hän sanoi kutsuvansa niitä nykyään surun ja vihan päiväkirjoiksi. Kerroin hänelle, mitä seuraavien viikkojen aikana minulle oli tapahtumassa. Hän ehdotti heti tapaamista.  

Muutaman tunnin kuluttua kävelin sisälle kiinalaiseen ravintolaan. Entinen esimieheni istui pöydässä tutkimassa ruokalistaa. Olin helpottunut, kun näin hänet tekemässä jotain niin normaalia. Mitään sanomatta työnsin löytämäni päiväkirjan hänen eteensä. Hän nosti katseensa ruokalistasta, nousi ylös ja halasi minua pitkään. Sitten istuimme yhdessä alas. Tarjoilija toi pöytään täyden kannullisen vettä. Katsoin, kuinka kosteus helmeili kannun kyljissä. Kaadoin itselleni vettä täyden lasillisen ja join sen. Tunsin, miten puhdas neste kulki hitaasti läpi elimistöni. Sillä oli minuun rauhoittava vaikutus. 
   Tarjoilija kävi kuulemassa ruokatoivomuksemme. Hän kirjoitti ne keskittyneesti ylös, kääntyi kannoillaan ja hävisi tasapitkin askelin keittiön suuntaan.   
   ”Niin, miten tästä eteenpäin?” entinen esimieheni kysyi.
   ”Mitä luulet? Kyllä minä selviän. Olen muutosten asiantuntija. Olen syntynyt maalla, opiskellut kaupungissa, haudannut molemmat vanhempani, eronnut kolme kertaa ja kokenut kerran aiemminkin työttömyysjakson. En pelkää kipua.”
   ”Minä tiedän sen”, hän sanoi ja ojensi minulle valkoiseen käärityn paketin.
   Otin paketin vastaan hämmentyneenä. Katsoin häntä kysyvästi.
   ”Se on lahja sinulle. Se on päiväkirja. Se on tyhjä. Sinä täytät sen”, hän selitti.