Tappaja
(Juha Rautio, Tampere)

Simola makasi rauhallisena punkallaan, vaikka aamuherätys oli jo kajahtanut komppanian käytävältä. Tupakaverit säntäilivät pesulle, jotenkin vakavissaan ne yhä ottivat koko touhun.
   Alikessu sattui ohi kulkiessaan huomaamaan Simolan.
   – Simola, saatanan livakkaan ylös! alikessu huusi.
   Kun Simola ei liikahtanut, alikessu tuli sängyn viereen rähisemään. Simola katseli kattoa ja hengitteli rauhallisesti.
Alikessu repäisi ensiksi peiton Simolan päältä, kiskoi sitten Simolan lattialle. Ei mitään.
   - Anna Lankinen olla, tuvan oma alikessu, Rantanen, sanoi. – Kipee se on, näkeehän sen.
   Mutta ei Simola tuntenut kipeä olevansa. Mihinkään ei enää sattunut. Yhtäkkiä hän hymyili, hetken, irvistystä se muistutti enemmän, mutta kuitenkin.
   Simola nousi ylös. Puki verkkaisesti päälleen maastohousut, peltipaidan, ja jalkaan maiharit, jotka olivat vielä kohtuullisen hyvässä lankissa.
   – Valmistautukaa ampumaradalle siirtymiseen, huusi päivystäjä käytävältä.
   Simola valmistui.

Joskus alokasaikana heidät vielä juoksutettiin ampumaradalle, mutta enää eivät alikessut itsekään viitsineet liikkua jalan. Komppania latautui tykkihallin edestä kolmeen kuorma-autoon. Varusmiehiä istui vierivieressä auton lavalla. Kun kaikki oli saatu kyytiin, alikessu nosti takalevyn paikalleen ja veti takaosan pressun kiinni. Pimeässä Simolan mieli palasi viikkoja taaksepäin.
   Pam.
   Se oli ensimmäisiä metsäleirejä. Takana oli kaikilla huonosti nukuttuja öitä. Kuinka monta? Neljä, viisi? Ryhmänjohtajat olivat tehneet pitkin yötä hälytyksiä.
   Yhtenä aamuna he olivat marssineet vaitonaisina parijonossa pitkin metsätietä. Jos joku olisi osannut kävellessään nukkua, se olisi sen tehnyt. Simolan vierellä laahusti naapurituvan kk-mies Kosonen. Kosonen ei ollut mikään riemuvoitto sen enempää sotilaana kuin ihmisenä, mutta isänmaa tarvitsi jokaista. Siinä he vaelsivat, nuoret sankarit paukkupanokset piipussa. Simola ei ollut ampunut laukaustakaan, hän halusi säästyä aseen puhdistukselta. Häntä eivät kiusanneet sen enempää mielikuvitusviholliset kuin nuo kahta natsaa kantavat edellisen saapumiserän imbesillit.
   Pam.
   Sitten kajahti, suoraan korvanjuuressa. Simolan vasen korva vinkaisi ja jäi soimaan. Hän pysähtyi ja painoi käden korvalleen, jäi istumaan tienvarteen. Koko jono pysähtyi. Simola tiesi mitä oli tapahtunut. Kosonen oli räplännyt kk:taan, joka oli jäänyt jumiin; niin kävi vähän väliä noiden romujen kanssa. Ja paukkupatruuna kk:ssa oli lauennut itsestään. Ja hänen korvansa oli juuri sen vieressä. Eikä vinkuminen lakannut.
   Simola puri hammasta. Joka päivä vinkuva korva muistutti Simolaa siitä hirvittävästä virheestä jonka hän oli tehnyt. Ei hän siitä ketään syyttänyt, itse hän oli itsensä myynyt, pettänyt. Hän oli tiennyt jo lähtiessään lusimaan asevelvollisuutta tekevänsä väärin itseään kohtaan. Ja hänellä oli ollut epämääräinen tunne siitä, että jotakin sattuisi; olihan hän lukenut lehdestä ja kuullut puhuttavan varusmiehille sattuneista onnettomuuksista ja kuolintapauksista.
   Siinä karisivat haaveet muusikon urasta. Musiikki oli kaikki mitä Simolalla oli ollut. Sen voimilla hän oli tähän asti kestänyt.
   Kuorma-auto kolisteli pitkin monttuista tietä, ja varusmiehet pomppivat lavalla pimeässä.
   – Perkele, pitää tuota Rantasen kusipäätä vähän pöyhentää kun päästään kassulle. Saatana, luulee olevansa rallikuski, joku kuului kiroavan.
   Porukka ympärillä myönteli. Simola tuhahti.
   – Saisit sinäkii Simola joskus pillua, niin ei tarviis olla aina noin negatiivinen, vieressä istuva Laukkanen sanoi.
   Simola ei sanonut mitään. Mieleen tulvahti viaton muisto sairaanhoitajasta Tilkassa, sen hymystä. Simola oli lähetetty varuskunnan sairaalalta Tilkkaan saamaan happihoitoa meluvammaan, tosin liian myöhään. Naurettavaa pelleilyä se oli ollut, Simola muisteli. Mutta se hoitaja, se lämmin nuori hymy, se oli ainoa ilo siellä. Tilkassa Simola oli pantu lieriön muotoiseen painekammioon hengittämään kerran päivässä happinaamariin. Viikon verran hän oli siellä istuskellut ja lueskellut, yrittänyt miettiä mitä tekisi. Soittanut kerran kotiinsakin. Mutta mitäpä nekään olisivat osanneet sanoa, muuta kuin harmitella huonoa tuuria. Simola ei aikonut harmitella. Hän otti asiat niin kuin ne tulivat, olivat. Ja eipähän ainakaan tarvinnut viikkoon metsässä tarpoa muiden onnettomien kanssa. Tilkassa oli ollut rauhallista ja hyvät ruoat. Ja silmänruokaa, vaikkei se hänen negatiivisuuttaan ollut vienyt. Miten olisikaan.
   Pam.
   Alikessu tempaisi takalevyn auki niin että pamahti. Kuorma-auto oli pysähtynyt, varusmiehet purkautuivat autosta.
   Kirpeä syysilma tervehti Simolaa, kun hän hyppäsi alas lavalta. Porukka maleksi ampumaradalle epämääräisessä muodostelmassa rynnäkkökiväärit olallaan. Jotkut uhosivat ampuvansa kuntsarin itselleen, toiset elvistelivät jo tehneensä sen ajat sitten. Joku laski jo aamuja, sama tyyppi joka kuulutti sen joka välissä. Ammuntaa johtava vänrikki pullisteli aurinkolasit silmillään ja imi tupakkaa. Simola käveli vänrikin ohi reunimmaiselle ampumapaikalle. Hän laski aseensa betonille. Katos oli ruskealla peruskyllästeellä käsiteltyä raakalautaa, sen tuoksun saattoi haistaa pölyn ja lakastuvien kasvien seasta. Betonilla pyöriskeli hylsyjä, Simola potkaisi yhden sivummalle. Se kilahti kivikkoon. Vieressä joku sytytti tupakan, se oli Naukkarinen. Simola pyysi tarjoamaan. Naukkarinen antoi kysymättä ja tarjosi tulta. Aurinko lämmitti vielä, seinällä näkyi lämmittelevän isoja kärpäsiä. Simola veti savua sisään ja nojasi katoksen nurkkaan. Horisontissa näkyi pilvirintama. Ampumataulujen takana kasvoi pajukkoa, joku näkyi kävelevän sinne kuselle. Puissa alkoivat jo lehdet kellastua.
   Joku huusi valmistautumisesta ammuntaan. Alikessu jakoi panoksia lippaisiin. Simola nakkasi tumpin kivikkoon.
   Hän kiinnitti lippaan.
   Vänrikki karjahti ja pinkaisi juoksuun kohti Simolaa, mutta se oli liian myöhäistä. Simola latasi ja painoi liipasinta.