Työpaikka
(Tarmo Pyykkönen, Turku)

Kuuntelin parkkipaikalla ex-muijan lähettämän viestin vastaajaan. Sieltä se kailotti kuin olisi vieressä istunut, selkeästi ja puhtaasti artikuloiden: ” Joo Iiris tässä moi. Voisit joskus vastata suoraankin mutta jos välttämättä haluat kuunnella mun kaunista ääntä nauhalta niin pidä hyvänäsi. Sitä vaan että Jarkko toi koulusta lapun että pitäisi tutustua vanhempien työpaikkaan. Minulla ei sellaista ylellisyyttä ole niinkus tiedät. Voisit tehdä sen verran jälkikasvusi hyväksi että ottaisit tään asian hoidettavakses. Esittelisit sille vaikka niitä työpaikkasi sutturoita jotka jaksaa sun jutuillesi nauraa. Se on ensi tiistaina se päivä. Ilmoittele kun tulet. Heivaan.”
   Asukkaat loikkivat lumivallien yli autoilleen ja töihinsä. Olin aina pitänyt taloyhtiön paikoitusaluetta esimerkillisenä. Oli tilaa, tarpeeksi sähkötolppia ja vieraspaikkoja. Ympärille avautuivat kallioiset lenkkipolut ja näin talvisin hiihtoladut tarjosivat kuntoilumahdollisuuden niin perinteiseen hiihtotyyliin kuin luisteluunkin. Miksi jätin julkisivuremontin läpikäyneen talon ja vaihdoin sen kaukaiseen lähiöön kaatopaikan vieressä? Siellä kieltoilmoituksetkin pitää kirjoittaa seitsemällä eri kielellä eikä niitä silti ymmärretty. Kun nousin neljännen kerroksen huoneistoon, muistin miksi lähdin.
   Iiris hääräsi aamutakkisillaan ja liehuvat liepeet täyttivät joka sopen. Jo aamusta huoneissa tuoksui tuuletetulta ja puhdistusaineelta. Poika tiirasi makuuhuoneen nurkassa nettimaailmaansa kuin linnunpoikanen pöntön reikää. Parisänky oli vielä olemassa mutta tyynyjä  vain yksi. Minun oli pakko aikoinaan päästä tästä steriilistä kammiosta omille teilleni, ja niillä teillä olin vieläkin. Erään karkureissun jälkeen oven pieleen oli ilmestynyt jämerä ketjulukko, sisäpuolelle. Neljän pisteen vihjettä ei enää tarvittu.
   Iiris käskytti pojan irti tietokoneelta pukeutumaan. Jarkko veti isot lenkkarit jalkoihinsa ja ylleen harmaan hupparin. Vilkaisin ettei vaatteissa lukenut mitään provosoivaa. Pipo oli korkeaa mallia, siitä riitti materiaalia kasvojenkin peitoksi. Tuossa asussa olisi milloin tahansa voinut astua oikeussaliin syytettyjen penkille. Iiris toivotti hyvää työpäivää.
   - Minä tässä vähän siivoan ja pesen pyykkiä, hän lisäsi, mielestäni tarpeettomasti sillä kaikkea tuota hän teki jatkuvasti muutenkin.
   - Ai sulla on vielä tää sama kotsa,  Jarkko huomioi iäkkään kulkuneuvoni..
   Särisevä radio luovutti kitsaasti musiikkia. Kaasutin pois parkkipaikalta taustapeiliin vilkuilematta. Etsin väylän pohjoiseen, pieni kiihdytys rampilta moottoritielle, muutama kilometri täysillä, sitten jarrutus ja hallittu kaarto teollisuusalueelle. Tuttu reitti tuntui  pitkästä aikaa uudelta.
   Ajoin työpaikan pihaan lastauslaiturin läheisyyteen. Varastomies Kokkinen oli tupakilla ilmastointiaukon vieressä . Trukki röpötti pihalla käynnissä ja hallin nosto-ovi ammotti avonaisena.   
   - Mennääs, sanoin pojalle ja vääntäydyin penkiltä ulos. Poikaan tarttui sama ripeys.
   Piti ehtiä ennen Kokkista. Livahdimme trukin takaa lastauslaiturille ja roskisten suojassa oviaukosta sisään. Hallista iski vastaan lämpö ja työkoneiden kalkatus. Tättisen koppi oli tyhjä. Velmunen seisoi puristuskoneen vieressä, vahti koneen mekaanisia liikkeitä kuin valikoisi hetkeä jolloin hyppäisi sekaan.
   - Terve Velmunen! Mitä mies!
   -  Mitä vi…? Mitä sä täällä!
   - Tässä on mun poika Jarkko. Katselee vähän miten töitä tehdään. Sinussahan sitä on jo heti hyvää esimerkkiä.
   - Tietääkö Tättinen?
   - Tättinen saa mennä ja haistaa… Jaa sieltä se tulee…
   Tättinen oli tukeva, ohuthiuksinen mies. Se erosi muista siinä ettei sen tarvinnut käyttää haalareita. Paperinpyörityksessä eivät paidanhihat likaannu. Se viittasi meidät koppiinsa. Sen kasvojen lihakset olivat valahtaneet alaspäin niin etteivät ne ilmaisseet tunteita. Sitä kehitystä sanottiin evoluutioksi. Kopissa äänet vaimenivat, vajosimme kuin sukellusveneessä veden alle.
   - Mitä tää nyt meinaa? Olisit ilmoittanut jos sulta puuttuu jotain papereita. Konttorista saa työtodistukset ja palkkatiedot…
   - Ei kun tulin näyttämään pojalle työpaikkaa. Eikös tää rosvoluola sellainen virallisesti ole. Saa kai se täällä vähän aikaa katsella.
   - Näistä pitää etukäteen sopia. Nää on vaarallisia koneita niin kun tiedät. Ulkopuoliset tarvitsee vahdin. Eikä tuo Kovanen ole nyt paikalla kun on seminaarissa Ranskassa.
   - Kovaseltako sun pitää kaikki kysyä. Ole oma-aloitteinen. Ajattele itse. Me pojan kanssa vähän kierretään ja häivytään sitte. Joko kulkuluvalla tai ilman.
   Tättinen pohti ankarasti vaihtoehtojaan. Kainaloissa  aamulla roiskitut dödöt olivat antautumassa tuskanhiki-invaasiolle. Se halusi meistä eroon ja sen suurin päänsärky oli , miten se tapahtuisi hillitysti ja hallitusti. Oli aina viihdyttävää seurata kun pikkupomo ottaa vastuuta otsasuonet tykyttäen. Tättinen päätti tarttua vanhanmalliseen lankapuhelimeen,  paineli paria nappia ja pyysi jotain Veskua luokseen. Kohta nuori kaitakasvoinen kloppi seisoi kopin oven takana kuin sukellusveneeseen pyrkivä hukkunut.
   - Ohjaatko nämä herrat turvallisinta tietä ulos, Tättinen sanoi Veskulle eikä vilkaissutkaan enää meihin. Vesku arvioi olimmeko vaarallisia vai tavallisia myyntimiehiä. Kloppi ei olisi vastus eikä mikään ajattelin heti. Se lähti menemään edellä  ja teki siinä arviointivirheen. Ennen lastauslaituria käytävä kaartui hyllykköjen väliin ja siellä iskin. Tartuin Veskua toisesta ranteesta ja taivutin käden selän taakse. Sen kädessä tuntui vastusta juuri sen verran että sain puristaa toisissani.
   - Sä olet tehtäväs tehnyt. Me osataan itsekin ulos, kähisin. – Mut ennen sitä mä käyn moikkaamssa kavereita, onko se nyt niin helvetin vaikeaa. Me ei nähdä enää, morjens.
   Vapautin käden. Vesku jupisi ”hullu” ja katosi kuin pupujussi silinterihattuun. Tiesin, että varaston puolella oli joutilaita haalareita satunnaisia työntekijöitä varten ja ne löytyivätkin naulasta roikkumassa. Kiskoimme ylisuuret siniset univormut yllemme niin että päällystakitkin mahtuivat alle. Kokkinen ei puuttunut puuhiimme ja se oli ihmiselle aina hyväksi. Marssimme haalareissamme työsaliin. Tättisen koppi oli tyhjä. Velmunen sammutteli konettaan koska amupäivän ensimmäinen tauko lähestyi.
   Käynnistin koneen uudelleen Velmusen vastusteluista huolimatta puoliteholle ja selitin pojalle miten kone pätki metallilevyistä pieniä prinikoita ja prenikoita vaikkapa atomivoimalan rakentamiseen.. Pienen pienet osaset olivat arvokkaita kokonaisuuden kannalta mutta kukaan ei kiinnittänyt niihin mitään sen suurempaa huomiota. Vääriin mittoihin tehty mutterin suojus tai välilevy saattoi kuitenkin suistaa junan raiteiltaan tai pudottaa lentokoneen taivaalta.
   - Eikä nyt puhuta milleistä vaan millien sadasosista, selitin koneen metelin yli. Poika antoi valmiiden, uuninlämpöisten metallilevyjen valua sormiensa lävitse ja koetti vakuuttua niiden tärkeydestä maailmankaikkeuden pyörimisen kannalta.
   Työporukkaa oli ryhmittynyt kahvipöydän ympärille. Pöydällä lojui muovimukeja, viikkolehtiä, lottokuponkeja, puoliksi syötyjä keksipaketteja.
   - Mitäs työnraskaan raatajat? Töitä on riittänyt? huikkasin vaitonaiselle ryhmälle. Siinä oli Kaarina ja Maiju, Laaksosen tytär ja Sika-Antti. Osa miesväestä oli tupakkikopissa ja niiden uteliaat naamat vilahtelivat kalpeina läiskinä ikkunassa.
   - Onkos panorintamalla mitä uutta. Kaarina on sen näköinen että on ainakin viikonloppuna saanut. Ja Maijulla on sellainen ote kahvimukiin että sillä on paksumpi varusteinen kaveri kun viimeksi…
   - Oles ny siinä. Antoiko Tättinen luvan?
   - On minulla lupa. Minulla on oikeus olla täällä, ihmisenoikeus.
   Velmunen tuli tupakilta haisevana viereeni, joku joutui seisomaan kun poika oli vienyt tuolin.
   - Ja Velmunenkin täällä vielä. Onko kunnianhimon tilalla enää pelkkä himo, häh?.
   - Ei o meidän vika että sait potkut.
   - En saanut potkuja. Lähdin itse. On se hyvä että pääsen oikaisemaan väärinkäsityksiä.
   Väki alkoi valua työpisteisiinsä, tauko hupeni. Kerroin pojalle, että täällä on selvä sukupuolinen työnjako: naiset pakkaavat tavaraansa ja miehet kilkuttavat kun rauta on kuumaa. Olin nousemassa kun silmäkulmassa huomasin kahden tummahaalarisen vartijan lähestyvän.. He pysähtyivät, pitivät käsiään muniensa edessä kuin jalkapalloilijat vapaapotkun edessä.
  - Jos sitten mentäisiin, toinen sanoi.
   En vastannut mutta toivomusta ei toistettu. Niillä oli menetettävään kaikki: arvokkuus, uskottavuus, työpaikka, maine. Kuiskasin pojalle, että ottaa hatkat. Ja hän ampaisi hämmästyttävän vikkelästi juoksuun vartijoiden ohi kohti konttoritiloja, mitä suuntaa pidin huonona vaihtoehtona mutta hänhän ei vielä tuntenut paikkoja. Tein vartaloharhautuksen ja pääsin toisen jässikän ohi, mutta toinen oli valpastunut pojan spurtin vuoksi ja harppasi minut kiinni. Tunsin niskassani pihtiotteen ja äkkiä jalat katosivat altani. Laskeuduin sementtilattialle pehmeästi kuin luomuperunasäkki, käsiäni taiteltiin selän taakse ja kiukkuisena voimattomuudestani antauduin, mutta vain fyysisesti. Huusin sementtirakoon solvauksia ja vertasin kimpussani olleita voimailijoita kansallissosialistien ja sorkkaeläinten jälkeläisiin. Näin lattiaperspektiivistä välinpitämättömiä jalkoja, turvakenkiä, saappaita, erotin metallilevyjä pölyn seassa ja poskeani vasten tunsin kuinka lattia tappeli koneiden iskuja vastaan.
   Vartijat nostivat minut ylös ja alkoivat kuljettaa ulos samaa reittiä kuin Veskukin. Nosto-ovi oli laskettu alas ja minua kiidätettiin henkilöstön käyttämää ovea kohti. Toinen älyniekoista keksi, että minullahan oli firman omaisuutta ylläni. Ja jälleen minut lennätettiin vaakatasoon. Toinen tempaisi haalarin yläosan hartioista vyötäisille, toinen veti jaloista ja haalari jäi lattialle kuin nyljetty nahka. Kokkinen tuli siihen töllistelemään ja muun työn puutteessa alkoi setviä haalareita oikein päin. Minua tungettiin  pää edellä ovesta ulos. Sain levitettyä polvia sen verran että meno tyssäsi hetkeksi. Jalkopäässä vahti väänsi tottuneesti jalkapöytää niin että annoin periksi. En parkaissut mutta hampaat purivat minua. Minut laskettiin istumaan lastauslaiturille. Vartijat huohottivat ja pyyhkivät hikeä otsaltaan. Kömmin ylös ja sanoin näkemiin. He toivottivat hyvää päivän jatkoa.
   Poika nojaili autoon.
   - Jokos päivä päättyi? poika kysyi.
   - Eiköhän se ollu tässä.
   Tehdasrakennus huohotti taivaalle paksua savua. Piha oli humanistin painajainen :täynnä autoja, ihmisiä ei missään.  Kuormuri pakitti  lastausliuskaa alas ja tuuttasi: minäää, minäää, minäää. Käynnistin auton ja annoin moottorin höpöttää tyhjäkäyntiä ja tuulettimen vatvoa hailakkaa ilmaa sisätiloihin. Kertasimme päivän tapahtumia.
   - Mä juoksin  hallien läpi ja löin välillä nenän lasioveen kun joku hullu lintu mut sit mä tipahdin täysin kun naiset kyseli että voimmeko auttaa. Heitin niille haalarit päin näköä ja sanoin että voitte, viekää nuo takaisin naulaan, Jarkko paasasi ja pojan silmissä pilkisti harvoin näkemäni vetinen kiilto ja kiihko.
   - Kyllä minä sentään kauemmin tuolla olin. Viimein luovutin, sillä sekin on aika haastava homma osata katsoa milloin on strategisesti paras hetki luovuttaa.
   - Mun täytyy tehdä tästä raportti kouluun.
   - Tottahan tästä nyt raportti pitää tehdä. Haetaan vähän syötävää ja juotavaa kaupasta ja mennäänkin meille. Lähetän äidilles tekstiviestin niin saa sekin olla huolissaan jostakin.
   - Onks sulla kannettava?
   - On. Se vanha Olivetti pitää kantaa kellarista ylös.
   Aloin körötellä takaisin moottoritielle. Liikenne oli tasoittunut rauhalliseksi virraksi ja pääsimme vaivattomasti marketin parkkihalliin. Ostoskeskuksessa luuhasivat eläkeläiset. koulupinnarit ja muu joutoväki kiireettömästi kuin maailma olisi valmiiksi rakennettu,  ja juuri heitä varten. Me rymistelimme kokis- ja kaljatarvikkeinemme kassalle mummoja tyrkkien sillä meillä oli tehtävä, missio, visio joka huusi niskan takana toteuttamistaan.
   Etsin kämpilläni rojujeni seasta paperipinkan ja yllättäen sellaisen löysinkin. Poika alkoi takoa koneella kirjaimia paperiin. Oli kuin taltalla olisi kiveen hakannut.
  -  Mä kirjoitan että aloitettiin työt kahdeksalta ja lopetettiin viideltä.
   - Se on helevetin hyvin kirjoitettu. Voit kirjoittaa siihen että työaikaan sisältyy lisäksi kahvitauko puoli kymmeneltä ja kahdelta. Koneet ovat vanhanaikaisia ja vaativat enemmänkin vuosien käyttökokemusta kuin nykyaikaista ammattitaitoa toimiakseen kustannustehokkaasti.
   Oli kotoisantuntuista kun huoneessa kaikui muitakin ääniä kuin television mölinä ja naapureiden huuto. Aikansa taottuaan poika tarjosi  luomuksensa minulle. Siinä oli kaikki tuotantoprosessit selkeästi kuvattuina kuin yritysesitteessä, henkilöstö oli jaoteltu sukupuolen ja iän mukaan sekä esimiesten ja korkeimman johdon toimille annettiin tunnustus. Poika ei tietenkään fiksuna ihmisenä jättänyt huomioimatta, että ”yrityksen turvallisesta työympäristöstä huolehtivat muun muassa kiertävät vartijat”. Kaljapöhnässä nuukahdin television ääreen ja havahduin hereille aamuyöstä, kun pikkupimu luki chattiohjelmassa tekstareita. Poika oli nukahtanut päällysvaatteet päällä sänkyyni. Polvi hiukan vihoitteli, niska oli jäykkä ja käsivarret eivät taipuneet kunnolla taakse, mutta kansainvälinen kilpailukyky vaati uhrinsa enkä valitellut.
   Herättelin pojan ylös ja jaoimme kokiksen lopun. Ajoin hänet kotinurkille. Parkkipaikalla kuljeskelivat samat hahmot kuin edellisenäkin aamuna. Autot tupruttivat höyryjään pakkasaamuun ja tuulilasin raapimisesta syntyi oma oratorionsa. Ennen kuin Jarkko lähti autosta, aioin sanoa että näyttää raportin äiteelle, mutta näyttää se sen muutenkin. Sitten etsin väylän pohjoiseen, kiihdytin rampilta moottoritielle ja annoin mennä pari kilometriä täysillä. Tie oli tuttu ja vei.