Vyötärönauha

(Marjo Heiskanen, Helsinki)                               

Musta sametti lehahtaa auki. Kangas tekee tuulta, työntää eteisen ilmaa edellään kohti ulko-ovea, josta astuu sisään tyttö. Lapsi näkee äitinsä vilahtavan suuren tumman kankaan takana. ”Taas joku kuollu”, tyttö ajattelee salamana.
   Äiti ei kuule tytön tuloa. Tyttö astuu hiljaa lähemmäksi ja riemastuu: mustasta loistaa pieniä kukkia. Ei hautajaisia. ”Ihanaa! Ompelisko äiti miulle sen pitkän hammeen”, tytön toive syttyy. Äiti on laskenut kankaan kaksinkerroin lattialle olohuoneen rajalle. Kalustamattoman läpikulkutilan lattiasta oli tullut epävirallinen ompelupöydän jatke. On niin siistiä, että sametin voi huoletta leikata lattialla.
   Äiti havahtuu: kaavat puuttuvat. Hän nostaa katseensa ja näkee tyttärensä.
   – Älä nyt lompsi siihe jalkoines! äiti kivahtaa ja lennättää kätensä ylös kankaalta. Sakset törröttävät pystyssä. Käsivarressa neulatyyny.
   Tyttö huomaa tilaisuuden: hän voisi kaatua mahalleen saksiin. Ne sojottavat äidin kädestä terät ammollaan. Ne odottavat. Sakset puhkaisisivat mahan, silmät osuisivat neulatyynyyn ja puhkeaisivat nekin. Ääneen tyttö sanoo: – Ihanaa! Sie teet mulle sitä hametta.
   – Meehän nyt, äiti lauhtuu. – Sovitetaan kohta.
   Äiti rapistelee voipaperia kaava-arkin päälle. Tyttö haluaisi piirtää kaavat, mutta äiti ei pyydä eikä hän tarjoudu.
   Pitkät hameet olivat sen talven hitti; yläkerran Tuulilla sellainen jo oli. Tyttö halusi samanlaisen, vain eriväriset kukat mustalle pohjalle. Tuulin kukat olivat oransseja; tyttö halusi violetteja ja niitä hän sai. Hyvälaatuista sametti ei ollut, ei kiiltävän sileää, vaan halvan kankeaa ja nöyhtää keräävää, mutta tytön unelmakangas se oli.
   Tyttö oli saanut sovittaa Tuulin hametta. Vaikka väri väärä olikin, hän näytti siinä prinsessalta, joka oikeastaan on gaselli eikä ihminen. Sellaisen gasellihameen saisi äiti tehdä.
   Tyttö kurkkii lastenhuoneen ovelta äidin työskentelyä. Äiti on ehtinyt leikata kaavat valmiiksi. Useimmiten tyttö sai piirtää kaavat. Nyt tuntuu, että äidistä pitää pysyä loitolla, vaikka juuri äiti oli opettanut tytölle kaiken kaavojen jäljentämisestä. Jokaisen vaatteenkappaleen viiva näkyy voipaperin läpi, mutta ei aina kovin tarkasti. Siksi pitää olla tarkkana, että seuraa varmasti oikeaa viivaa. Tytön lempiviiva on o----o----o----o----o, toiseksi paras on ●----●----●----●----●, mutta se on oikeastaan liian helppo, koska punainen loistaa voipaperin läpi niin kirkkaasti. Vihreät +----+----+----+ ovat harvinaisimpia ja siksi kivoja. Sinisistä tyttö ei pidä. Hän tuntee itsensä poliisiksi sinistä viivaa jäljentäessään, eikä se tunnu mukavalta; kynä ikävästi kyttäilee kuin jahtaisi varkaita. Kaikkein huonoin viiva on ilman muuta ¤----¤----¤----¤----¤.
   Kaavoista tytölle oli syntynyt käsitys niistä kappaleista, joista ihmisen muotoinen vaate kasataan. Hän mietti, että jollei toista kättä olisi, ei tarvitsisi hihaakaan. Kangasta säästyisi. Jos äidin isä olisi jäänyt eloon miinapommin jälkeen, säästyisi paljon kangasta, kun housuissa olisi vain yksi lahje. Isän isästä oli varmaan irronnut osia ainakin saman verran, mutta sitä ei voinut tietää, koska kukaan ei tiennyt, puuttuiko sotaan kadonneelta yksi vai kaksi jalkaa vai kättä. Tyttö ajatteli myös, että eniten kangasta säästyi, kun isoisiä ei ollut olemassakaan, mutta sitä ei voinut sanoa.
   Säästää piti, kangastakin. Tuulin hameessa ei ollut vyötärönauhaa. Tytön mielestä se oli hienoa ja sopi gaselliprinsessalle. Siksi tyttö kurkki lastenhuoneen ovesta. Hän ei halunnut nähdä äidin leikkaavan vyötärönauhaa.
   – Äiti, mikä tuo kappale on?
   – No, siun hame tietysti.
   – Niin mutta tuo ohut?
   – Ei se nyt nii ohut ole. Eikös sinne pitäny tulla rypytys helmaan? äiti ihmetteli.
   – Joojoo, helmaan rynkky, mutta muuten sen pittää olla ihan sileä, tyttö selvitti.
   – Sileä?! Miten sie kuvittelet, että tämmönen sametti ois sileä? äiti alkoi hermostua.
   – No silleen ko Tuulilla, ettei ois mitenkään paksu se vyötärö, tyttö yritti.
   – Kuuleha sie, Tuulilla on Tuulin vyötärö ja siulla siun mahhais ja sille tää hame tehhään.
   – Niin, mutku…
   – Ei mittään mutkuja. Läksyis tekkoon nyt!

Tyttö pelkäsi hävinneensä taistelun. Helmarynkky siinä selvästi oli, mutta sen lisäksi oli ohuempikin kaistale, joka saattoi olla vain vyötärönauha. Kohta sovitettaisiin, sillä äiti ei harsinut, vaan ompeli kappaleet suoraan yhteen ajaen melkein nuppineulojen yli.
   Tyttö ei halunnut nähdä hameen kasaamista. Hän käpertyi kuuntelemaan koneen ääntä olohuoneen nojatuoliin. Kätensä hän asetteli huolellisesti toiselle käsinojalle päällekkäin ja alkoi odottaa: kun tarpeeksi kauan oli hiljaa ja tuijotti käsiä, muuttuivat ne olemattomiksi. Kädet näkyivät, mutta eivät olleet tytön. Joskus tyttö sai käsivarret katoamaan ylös asti. Samalla puutuivat jalat, kun niiden päällä istui.
   Äiti astuu keittiöstä käsissään puolivalmis hame.
   – Siellähän sie nökötät. Tuus sovittaan.
   Tyttö hivuttaa jalkansa nojatuolista alas lattialle. Toinen on puutunut. Tuntuu kivalta, mutta täytyy muistaa nostaa koko jalkaa, etteivät varpaat tartu mattoon kuoliaina.
   Pitää riisua Enstex-housut. Se on vaikeaa, koska kädet eivät ole palautuneet omiksi. Valkoinen korkeakauluksinen villapaita saa jäädä. Sitä voisi käyttää pitkän hameen kanssa.
   Hameessa ei ole vyötärönauhaa. Vyötärö on väljä.
   – Äiti, näistä sivuista pittää ottaa pois. Tää on ihan liian iso.
   – Ootaha nyt. Mie vähän mallailen.
   Äiti ottaa mittanauhan ja pyöräyttää sen tytön vyötärölle.
   – Eihä tässoo ylmäärästä kolmee senttii enempää. Tähä vyötärönauha, ni a vot, äiti nyökyttelee hyväksyvästi.
   – Mutta ko mie en taho vyötärönauhaa! Eikö se vois alkaa tästä näin… tyttö kiskoo hametta alemmaksi – ko mie en tahtois vyötärönauhaa, ko ei Tuulillakaa…
   – Mistä sie oot päähäis saanu, ettei ois vyötärönauhaa! Totta kai on vyötärönauha, ain on olt. Nyt mie otan tään pois ja sie näät, kuin myö tää laitetaan.
   – Auts, ähkäisee tyttö. Nuppineula pisti. Nuppineula pistää aina joko riisuessa tai pukiessa tai molemmissa.
   Tyttö tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu: äiti ompelee harvalla tikillä kaksi rypytyslankaa vyötärön ympäri. Sitten äiti vetää varovasti langoista ja ryttää samalla vasemmalla kädellään kangasta tasaisesti koko matkalta. Niin päästäisiin eroon liiasta kankaasta, siitä kolmesta sentistä.
   Tyttö, joka ei osaa ommella, ei voi käsittää, miksi äiti ei suostu ymmärtämään, että tuolla tavalla tulisi lihava hame. Tytön on pakko kertoa se äidille:
   – Äiti, en mie halua tommosta läskiä hametta!
   – Nyt sie saat luvan lopettaa tuon hömpötyksen. Nätti hame tästä tullee.
   – Mutta äiti, ko se jää tuolleen pömpöttään. Mikset sie voi tajuta!
   Äiti ei ole kuulevinaan.
   – Äiti, ihan tosi. Mie en halua tommosta.
   Äiti on vaiti. Naama muuttuu neliön muotoiseksi kun takahampaat puristuvat yhteen.
   – Laskoksetki ois paremmat! tyttö yrittää.
   Äiti pysyy vaiti. Posket liikkuvat, suu tiukkenee.
   – Sie oot yks tyhymä läski! tyttö parkaisee.
   – Nyt sie nutisit viimesen kerran, kakara. Oisit muuten saanu hammeen, mutta nyt jäi tekemäti. Siin on riepuis. Tee mieleises.

Hameen tekele lentää tytön jalkoihin. Äidin vihaisten askelten kantapää-ääni kopisee olohuoneeseen. Telkkari sirahtaa auki ja äiti tussahtaa tuoliinsa istumaan. Suu litistyy viivaksi ja silmät piiloutuvat synkän otsapoimun alle. Äiti näyttää rumemmalta kuin pahinkaan ruumis.
   Tyttö jättää hameen mytyksi lattialle eteisen peilin eteen, raahustaa lastenhuoneeseen ja päättää kitua kuoliaaksi. Saisi äiti pukea ainoan tyttärensä ruumiin mustaan hameeseen ja itkeä arkun äärellä. Tai upottaisi vaikka mustaan suohon, saksisi mahan auki, tyhjentäisi suolista ja täyttäisi kivillä, aivan sama. Eipähän näkyisi inhottava pömppönauha.

Äiti ompelee hameen loppuun yöllä. Tyttö ei pidä hametta ikinä. Turpeassa hameessa ei voi olla prinsessagaselli kun maha on täynnä mustia kiviä ja sattuu.