Uhkakuvia

(Titta Minkkinen, Tampere)

Valkoinen maa halkeaa kahteen osaan. Ensin on yksi railo, sitten toinen ja vesi tunkee ylös laattojen välistä. Maa tärrää vielä hetken, varoittaa.                    
   Ja sitten se ratkeaa.
    Vesi murskaa jäälaattoja aina vain pienemmiksi. Laatat muuttuvat loskaksi ensin, putoavat veteen ja sulavat sitten kohta. Mereen menee kokonainen vuori ja manner: pinta nousee, tulee reunojensa yli. Ihmiset juoksevat rantaviivalta sisämaahan päin, rakentavat korkeampia taloja. Ja ne joilla on varaa muuttavat kattohuoneistoihin.
   Minun on kuuma.
   Sammutan television.

Kaikkeen on nyt varauduttava, kun pian se tapahtuu. Housujen vyötärö kirraa jo selvästi, kokoajan itkettää. Lihaa en voi syödä oksentamatta enkä herätä aamulla. Rintoja aristaa, kohta ne alkavat erittää.
   Kuukautiset jo kuudetta viikkoa myöhässä.
   Painan numeron puhelimen näytölle: 
   - Ajanvaraukseen, kiitos.
   - Viisi viikkoa toissa päivänä.
   - Kyllä, toivottu on.
   Peilin edessä näyttelen raskasta: tuen alaselkää kämmenellä ja otan askelia varovasti haarat levällään.
   Kumpi vaan, kuha se on terve.
   Kiloja tulee väistämättä muutama ja arpiin täytyy varautua. Painan vatsanahkaa etusormen ja peukalon välissä ja rypistän. Rinnat roikkuvat valmiiksi jo vähän. Karvat täytyy ajaa ennen lääkärin aikaa.
   Kaapit täytyy siivota, tehdä tilaa pinnasängylle.
   Täytyy kirjoittaa lista.

   - Tyttörakas, älä hättäile, mitä tahansa voi sattua.
   - Kolome ensimmäistä kuukautta on riski.
   - Tämmöseen maailmaan lasta.
   - Tommoseen elämäntilanteeseen.
Televisiossa puhuvat taas ilmastonlämpenemisestä, uhkakuvista.
Kaikkeen on varauduttava.

   - Mitä? Piäkkö nää sen?
   - Niin mää aattelin.
Sisälläni kasvavan lapsen isän niska on nihkeä, hiestä märkä. Isä haroo jo vähän kaljuuntuvaa tukkaansa, parin päivän parransänkeä. Pukee housut:
   - Ei tuu mittään, oon itekki iha lapsi vielä.
Kolmekymmentäkolmevuotias lapsi kumartuu ja sitoo tennareidensa nauhat.
   - Anna anteeksi, emmää tämmöstä,
ja painaa perässään oven kiinni. 
   Pihalla sataa vielä vettä. Vaikka on jo marraskuu, ei edes öisin ole oikein hallaa. Katson isän selkää, kun se kävelee sisäpihan läpi, kääntyy kulman taakse ja katoaa. Sisäpihalla joku toinen heittää pikkukiviä vastapäisen huoneiston ikkunaan. Vastapäinen sulkee sälekaihtimet ja laittaa vielä verhon eteen.
   Joku jää sateeseen huutamaan ja minä suljen sälekaihtimet myös.
   Täytyy muuttaa täältä ennen kuin se syntyy, ostaa turvalukko.
   Pesen hampaat ja irrotan lavuaarin reiän päältä tulpan. Purskutan Pepsodent-vaahdon posliinia vasten: se valuu alas lavuaarin reunaa, pyörii reiän ympärillä hetken ja katoaa sinne sitten.
   Huomenna lääkäri, sitä täytyy ajatella.

Kun aamulla herään, tiedän että pidän sen.
   Kahvia en pysty enää juomaan, laitaan teeveden tulemaan ja leipää. Avaan sälekaihtimet: ei vieläkään lunta.
   Joku nukkuu porttikongiin käpertyneenä eikä liiku. Sen asento on jollain tavalla mahdoton: iso ihminen niin pienessä tilassa. Sen hengitys karkaa ulos vaaleana ja kevyenä kuin sielu.
   Silitän vatsakumpuani kevyesti, suljen sälekaihtimet. Omastaan täytyy pitää huoli. 
   Pieni kelluu minun sisässä ja sydänäänet. Ajattelen kuvia, joita sikiöistä näytetään: mustaa ja valkoista muotoa, ehkä ääriviivat juuri ja juuri.
   - Tuossa pää, tuossa jalka, katso.
   Kuulin, että kuvat eivät kestä valoa, haalistuvat.
   Kun kohta kävelen sisäpihan poikki, joku on jo poissa.

Odotushuoneen ilmastointilaite humisee ja verhot huljuvat. Tila on steriili, mutta kotoisa, huonekasvit aidon näköisiä, valo vain vähän liian kirkas.
   Nainen, jolla on jo suuri vatsa, lukee aikakausilehteä, kääntää sivua ja silmäilee. Toisella ei vielä vatsaa ole. Se avaa lehden ja sulkee, avaa ja sulkee, koputtaa kengänkärkeä lattiaa vasten, huokaa.
   - Vuorela?
ja minä nousen ylös. Lattia on liukkaan näköinen ja kiiltävä, ilma tuoksuu desinfiointiaineelle. Seuraan valkotakkista huoneen ovelle. 
   Huoneen seinällä on kehyksissä kuva maisemasta, jossa vuorten takaa paistaa aurinko.
   - Istu, ole hyvä.
   Munasolu hedelmöittyy ja alkaa jakautua samalla, kun se kulkee kohtuun ja kiinnittyy sen seinämään. Sikiöpussi täyttyy vedellä, ja kohtu kasvaa. Raskaushormonia muodostuu ja siten ilmenevät normaalit raskausoireet.
   Mutta sikiötä ei muodostu lainkaan.
   Tätä ilmiötä kutsutaan nimellä tuulimuna tai tuulimunaraskaus. Useimmiten tuulimunaraskaus johtuu viallisesta munasolusta. Joskus harvoin voi syynä olla myös naisen ja miehen kromosomien yhteensopimattomuus.
   Mitään ei voida tehdä.
   Raskaus on hedelmöittymishetkestä tuomittu.
   - Arviolta noin joka kymmenes raskauksista on.
   Sitten muistaa hetken hämärästi ja vähän tai sitten senkin kuvittelee: lääkärin kädenpuristus on luja, oven ääni, kun se painetaan kiinni. Äidit istuvat odotushuoneessa, silittävät vatsojaan, varovat katsomasta silmiin.
   Seuraava aika on kalenterissa, eikä desinfiointiaineen haju lähde vaatteista millään pois.

Sairaalan pihassa on parkkipaikka ja sen keskellä betoniporsas. Istun betoniporsaan päälle ja annan kylmän tunkea alakautta sisään. Kylmä tulee kipeänä ja hitaasti, ja minä täytyn halulla, että joku koskisi.
   Taivaalla on pilviä, joilla rosoiset ääriviivat kuin torahampaat. Ne ovat siellä vuorten muotoisina, uhkaavina.
   Istun tässä vielä hetken ja hellin ajatusta siitä, että maailmanloppu tulisi. Että mitä tahansa voisi sattua milloin tahansa.
   Ensiviikolla kaavinta, täytyy varautua pitempään vuotoon.
   Vatsanahka on löysää vielä ja housut kirraavat:
   Täytyy ostaa kuntosalikortti, yrittää.