Kymmenes piste
(Heikki Räsänen, Vaasa) 

- Ympyrässä on jotain sanomattoman kiehtovaa.   Se alkaa ja päättyy samaan kohtaan.  Ja  kun sen näkee valmiina, ei tiedä mistä se alkaa ja mihin päättyy.    Vain että se on valmis, täydellinen.

Vanha mies katsoo vilskettä asemalaiturilla, edes takaisin kiirehtiviä ihmisiä jotka raahaavat kasseja ja matkalaukkuja.  Toiset tulossa, toiset menossa.  Katse viivähtää myös aseman kellon nytkähtelevässä viisarissa, junanpyörissä ja kaukaisuuteen katoavissa kiskoissa, lakastuneissa kukkaistutuksissa, mummon työntämissä lastenvaunuissa.   Vanhus nyökyttelee hiljakseen.
   Hän astelee verkalleen kohti junaa ja kaipaa jo huomista.  Meren rantaa ja huvilaa, siinä erityisesti aavan puoleista ikkunaa. Ja tietysti Sirkkaa.
   Nuorukainen törmää paikalle reppuineen.
   - Onks tää viimenen juna - hän kysyy.
   - Ehdottomasti ... - vastaa vanhus.
   - Nipin napin ehin - huokaa poika ja ponkaisee kiireellä vaunuun.
   - ... mutta ei siitä kukaan koskaan myöhästy - jatkaa vanhus itsekseen.
   Hän nousee junaan, kävelee jo liikkeellä olevan vaunun käytävällä huojahdellen puolelta toiselle kuin humalassa.  Ensimmäisen ikkunapaikan kohdalla hän horjahtaa istumaan.   Vaunu heittelehtii ja natisee, ihmisiä vaeltelee vielä paikkojaan etsimässä.  Vähitellen kaikki rauhoittuu ja kiskojen tasaisen tappava kalke ottaa ylivallan.  
   Kosteus on saanut ikkunan huurteeseen.  Vanhus piirtää siihen sormenpäällään pisteitä yhden kerrallaan kunnes ympyrä on valmis. 
   - Lapsena maalla tehtiin usein samoin Pekan ja Riitan kanssa.  Kuvioitiin joskus kovalla pakkasella kaikki tuvan ikkunat.  Äiti  kielsi mutta mummo kannusti.  Niin kestäviä olivat kylmästä punaisina hehkuvien sormenpäiden aikaansaamat kuviot että vasta äidin kevätsiivous huuhtoi ne pois.  Eivät tällaisia heppoisia joka haihtuisi melkein saman tien.
    - Minun mielikuvioni oli ollut ympyrä, kymmenestä sormenpään kokoisesta pisteestä koostuva, ja oli edelleenkin.  Lapsena tapasin vielä sulattaa ympyrän keskelle reijän ja katsoessani kuvitella kurkistavani siitä tulevaisuuteen, kuin kaukoputken läpi. 
   Vanhus painaa vapisevalla sormenpäällään ympyrän keskelle pisteen, kumartuu ja kurkistaa.   Ohitse vilahtaa silmänräpäyksen ajan välähdys vihreää ja sitten vain pelkkää mustaa, pimeää.  Yhtäkkiä hän huomaa että tuijottaa oman silmäkuoppansa peilikuvaan, mustaan aukkoon vanhan miehen uurteisissa kasvoissa.
   Värähtäen hän kohottautuu ja huokaa.  -Kumma, ettei lapsena koskaan huomannut peilikuvaa, näki aina joko ulkona olevat asiat tai korkeintaan ikkunaan piirretyn kuvion.  Nyt näkyi enää vain heijastuksia.
   Väläys vihreästä tuli jostain kaukaa.  Yhtä kaukaa kuin edellisyön uni Sirkasta ja lapsista, kesäisestä mekastuksesta huvilalla, kukkivien pihlajien huumaavan makeasta tuoksusta, lokkien kailotuksesta ylhäällä sinitaivaalla  ja lämmöstä.
   - Saavumme Ylistaroon, laituri oikealla puolella....- kuuluu kaiuttimesta ja palauttaa vanhuksen vaunuun.  Hän katselee kun tuttu konduktööri tarkastaa matkalippuja. Kun saa lipun hän aina venyttää sen virallisen -Kiiitoooos. 
   Konduktööri saapuu kohdalle ja kysyy.
   - Huvilalleko käymään?  Siis se tavallinen meno-paluu.
   - Vain meno, kiitos - vastaa vanhus ja antaa rahat.
   - Onnen pekkoja te eläkeläiset.  Aikaa on vaikka muille jakaa - konduktööri sanoo silmää iskien, antaa lipun ja jatkaa matkaa.
   Vanhus laittaa matkalipun povitaskuunsa.  Kädenselkä koskettaa taskussa olevia papereita.   Lääkärintodistusta, sairaalakutsua ja suljettua kirjettä pojalle.  Käsi etsiytyy hapuillen takin sivutaskuun, vapisevat sormet kiertyvät avaamattoman pilleripurkin ympärille ja rauhoittuvat.  -Turhia papereita - sen hän oli sanonut lääkärille jo kuukausia sitten kun tämä täytti kaavakkeita.  He olivat ylipuhuneet hänet leikkaukseen kerran mutta se sai riittää.  Hän ei lähtisi enää edes tutkimuksiin, ei jumalan tautia voitu parantaa.
   Muistot Sirkan hauraista, hitaasti kuihtuvista kasvoista sairaalan steriilinkylmien lakanoiden välissä vuosien takaa välähtivät taas kerran hänen mieleensä.  Silloin hän oli vielä luottanut heihin.   Antanut uskotella niin itselleen kuin Sirkalle että he voisivat saada lisäaikaa.  Ja kuinka oli käynyt.   Puoli vuotta kärsimystä ja kidutusta, kaksi turhaa operaatiota, tuskat ja pään turruttavia kipulääkkeitä niin ettei Sirkka toisinaan tunnistanut edes häntä.   Eikä väistämättömästä kuitenkaan päässyt ohitse.  Lisäajan sijasta heiltä varastettiin viimeinenkin.   Aivan lopussa Sirkan rukoileva katse oli pyytänyt armahtamaan mutta hän oli kieltäytynyt.  Pettänyt itseään näkemästä totuutta ja jättänyt tekemättä viimeisen palveluksen rakkaimmalleen.  Sellaista ei voi antaa koskaan itselleen anteeksi.
   Sirkan kohtalo oli lähellä viedä hengen myös häneltä itseltään.  Moneen kuukauteen hän ei saanut nukuttua.  Piinaavat ajatukset ja itsesyytökset olivat vainonneet taukoamatta.  Lääkäri oli kirjoittanut öiksi unilääkkeitä ja päiviksi rauhoittavia.    -Puolison kuolema on aina raskas isku ja lääkkeillä pääset vaikeimman ajan yli - oli lääkäri vakuutellut.   Hän ei ollut lunastanut reseptejä.
   Eräänä unettomana kesäyönä huvilalla kun hän kulutti  aikaa valokuvia selailemalla, käteen oli yhtäkkiä seisahtunut mustavalkokuva.  Hän pikkupoikana polvihousuissaan vaarin vieressä. Taustalla sankka metsikkö ja vaarin kädessä roikkumassa naruun sidottu kivi.   Vaari oli vienyt hänet metsän sokkeloihin ja näyttänyt salaisuuden.    Paikan jonne vaivat pannaan.     
   Siltä istumalta hän yhtenä ryöpsäyksenä oli kirjoittanut paperille kaiken tuskan, ahdistuksen ja pahan olon joka sisikuntaa kalvoi.  Hyllyltä löytyi muovipussi ja lompakosta Sirkan vihkisormus.  Hän oli laittanut paperin ja sormuksen pussiin, taitellut sen pieneksi ja teipannut ilmastointiteipillä tiiviiksi mytyksi.  Liiteristä hän nouti kestävää narua ja rannalta valitsi huolella sopivan muotoisen kiven.  Hän kietoi narun useaan kertaan ristikkäin kiven ympäri ja lukitsi mytyn kiven alle tiukoilla umpisolmuilla.   Väsynein jaloin hän hapuili kesäyön hämärässä huvilan takana tontinrajana olevan pihlajan luo.  Paksurunkoisen puun yhteen vinosti ylöspäin kohoavan alaoksaan, hän sitoi kiven roikkumaan puolimetrisestä narunpätkästä.  Oksa taipui luokille ja kivi katosi läheisen leppäpuskan siimekseen.  Hän asetti vapisevan kätensä oksan pingoittuneimpaan kohtaan ja tunsi jännityksen.  Palattuaan huvilalle hän meni sänkyyn ja nukahti.   Sen jälkeen ahdistus hellitti. 
  Vanhus pyörittää ajatuksissaan vasemman käden nimettömässä olevaa kulunutta kultasormusta kierroksen toisensa jälkeen ja mietiskelee.
   - Niin ympyrä.  Laurin, opiskelukaverin, kanssa siitä oli usein väitelty, kiisteltykin joskus puolileikillään humalapäissään.  Lauri laittoi kymmenen pisteen ympyrään aina kaikki kymmenen pistettä peräkkäin mutta minä vain yhdeksän.  Ja sehän Lauria kismitti.  Hän selitti ja piirsi ruutupaperille tieteellisen tarkasti kuinka ympyrään sai symmetrisen jaotuksen vain jos käytti 4, 8 tai 12 pistettä.    Jotenkuten se onnistuisi vielä kymmenelläkin mutta yhdeksällä ei koskaan.  Minä puolestani selvitin että piirsin vapaalla kädellä.  Ei symmetria ollut tärkeää vaan suljettu muoto.   Minulle merkitystä oli vain sillä että ensimmäinen ja viimeinen piste olivat samassa paikassa, päällekkäin.   Olin ajatellut kaikessa että ensimmäinen ja viimeinen olivat ne olennaisimmat, muut vain toistoa.   Kun olin menettänyt tilaisuuteni Sirkan kanssa olin ymmärtänyt että viimeinen kenties kaikkein arvokkain koska se antoi asioille aivan uudet mittasuhteet.  Koskaan hän ei ollut kokenut yhtä voimakkaasti kevättä ja kesää kuin juuri kuluneet. Koskaan ei lapsenlapsen pienten kätösten puristus ukin kaulassa ollut tuntunut yhtä hyvältä kuin viime viikon torstaina Tampereen asemalla kun hän oli lähdössä kotiin poikansa luota.  Koskaan ei sade ollut viilentänyt yhtä ihanasti kuumeen polttamaa otsaa kuin Seinäjoen asemalla hetki sitten kun hän oli odotellut viimeistä junaa.
   Kummallista kuinka vasta mittayksikön selvittyä alkoi tajuta asioita.... ja sekin ettei minkään kohdalla tuntenut surua, jonkinlaista haikeutta ainoastaan.  
   - .... Tervajoki seuraava.... - kuuluu kaiuttimen metallinen ääni.
   - Niin, ei hän mistään luopunut, suoritti vain asioita loppuun, saattoi valmiiksi.  Asetteli pisteitä.  Nyt hän oli matkalla meren rannalle, huvilalle. 
   Lasiverannan pikkuruuduista hän rikkoisi yhden ja sille suuremmalle piirtäisi illan hämärtyessä viimeisen ympyränsä.  Ja sen sisälle pisteen jonka läpi katselisi.  Näkisi kenties vaahtopäiden ryöpyt myrskyävällä merellä ja sen yllä rusottavaa iltataivasta vasten tummien varisten kohti ryntäävän kolonnan joka tulisi noutamaan omaansa.  Tai sitten veden tyynen peilipinnan auringonlaskun kajossa ja etelään matkaavia valtavia muuttolintuparvia vastaan kamppailevan vähäisen pikkulintusaaton.  Ryhmä ponnistelisi viimeisellä matkallaan kohti pohjoista ja rikotusta ikkunasta livahtaisi myös yksi uusi matkalainen joukon jatkoksi.  Tai ehkä hän näkisi aivan jotain muuta.  Kenties tuttu hahmo seisoisi vastarannalla ja heiluttaisi kättään kutsuvasti.  Sirkka odottaisi vesirajaan kohonneella uudella maalla ja opastaisi hänet pitkin tuttuja rantoja tuntemattomaan. 
   Vanhuksen väsynyt pää nuokahtaa ikkunaa vasten.  Hän vetää syvään henkeä ja tuntee yhtäkkiä voimakkaan tuoksun.  Hänen mieleensä kohoaa ihmetys kesäisen huumaavasta tuoksusta näin syksyllä, kunnes hän tunnistaa tutun puun.  Ei, ei hän ole unohtanut ystäväänsä.  Taskussa olevassa kirjeessä on muistutus siitä.  Poika purkaisi pitäyksen ja vapauttaisi oksan taakastaan.   Vanhus nuuhkaisee uudelleen mutta makea tuoksu vain voimistuu.  Yhtäkkiä hän ymmärtää merkin.  Pihlaja, rajapuu.
  Taskussa ollut nyrkki aukeaa, pilleripurkki valahtaa taskun pohjalle ja vanhus tuntee suurta helpotusta. Joku muu tulee avuksi.  Joku joka on samaa mieltä hänen kanssaan.  Että kymmenes piste asetetaan ensimmäisen päällä ja että se tekee ympyrästä avaamattoman, ehjän, täydellisen.

 

Tämä novelli on saanut kunniamaininnan Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston ja Pohjois-Pohjanmaan liiton syksyllä 2007 järjestämässä novellikilpailussa, jonka aiheena oli ”Äärellä”

Kirjoituskilpailu 2007 -etusivulle