Korvapuustituutti
(Katriina Kerokoski, Julkujärvi)

Ruoho kasvaa taivaasta maahan ja jalkojen alla avautuu niin paljon posliininsinistä taivasta, että Saaraa huimaa. Krisse seisoo ruoholla väärin päin ja näyttää kummallisen pieneltä kuin nukkekodin pikku-ukot ja muovihevoset joita Krisse osti Saaralle lahjaksi loputtomina jouluina loputtomien harvaoksaisten kuusten alle. Alas sieltä hassu, Krisse sanoo ja Saara irvistää ja tuntee kuinka veri pakkautuu päähän.

Saara keinahtaa kiipeilytelineen tangolle istumaan ja äkkiä hän näkee kaiken ylhäältäpäin. Naakka lentää korkealla. Krisse nuolee jäätelötuuttia, he ovat valinneet Saaralle mustikkapiirakkajäätelön ja Krisselle korvapuustijäätelön ja Saara on syönyt omansa noin kahdessa sekunnissa, lapsena mökkimatkalla pysähdyttiin aina samaan kioskiin ostamaan tuutteja, Saaralle suklaa ja Krisselle vanilja ja jäätelö suli ja valui tahmeaksi tahnaksi sormille koska tuuttia ei saanut syödä loppuun ennen kuin mökki näkyi. Silloin ei ollut korvapuustijäätelöä. Krisse istuu keinuun syömään jäätelöä ja istuu polvet yhdessä koska ei muuten mahdu ja näyttää siltä kuin olisi kaksitoista eikä kaksikymmentä.

Krisse istuu keinussa ja nuolee jäätelöä joka maistuu kanelilta ja hassusti joululta ja Saara istuu korkealla niin kuin pikkusisko aina, kiipesi mökillä korkean kiven päälle jonka päälle Krisseä oli aina kielletty kiipeämästä, nyt Krisse katsoo kuinka laiha Saara on, neljätoistavuotias kuin varsa joka ei tiedä mitä tehdä kaikilla jaloillaan. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta joka ei oikeasti ole pilvetön, oikeasta alanurkasta leijailee hiukan hattaraa, Krisse keinuu kuin maailmanpyörässä vaikkei keinukaan koska hän pelkää rikkovansa koko keinun jos potkaisisi vauhtia. Krisse ajattelee erään nuoren miehen paitaa joka haisee tietylle partavedelle ja vähän hielle ja villalle ja kahville ja sille selittämättömälle, mikä täyttää koko vaatekaapin ja leijailee Krissen ympärillä niin että on pakko päästä pois ja on mahdotonta liikkua.

Krisse kysyy Saaralta millaista on olla nyt yläasteella ja Saara puhuu ylhäältäpäin pinkeistä laulajista ja pillifarkuista ja pinnallisuudesta joka vaivaa niin monia muttei häntä, koska isosiskon seurassa on oltava vähän vanhempi vähän kypsempi, sellainen mehevä omena joka lumpsahtaa kohta omasta painostaan ruohikolle, vaikka isosisko itse on pieni, istuu liian pienessä keinussa ja syö lapsellisesti tuuttijäätelöä.

Krisse kuulee kuinka Saara puhuu palturia ja laskee luikuria ja laskee ja arvioi kuinka paljon sontaa Krisse sietää kuulla, ja Krisse hymyilee koska juuri näin kuuluukin olla, koska hänkään ei kerro aivan kaikkea mikä hänen ehkä totuuden nimissä pitäisi kertoa, ei kerro millaista on elämä opiskelijakämpässä silloin kun pikkusisko ei ole tulossa vierailulle, kertoo kaurapuurot ja vuokranmaksuajat ja tenttikirjat muttei muuta ja silti elämä näkyy, näkyy niin kuin Saaran elämä näkyy siinä miten Saaran pillifarkkusääret heiluvat kiipeilytelineen alla tyhjän päällä ja taustalla näkyy vihreitä puita ja valkoisia ja punaisia lähiökämppiä.

Naakka lentää, kummallista koska missään ei ole sen parvea eikä muitakaan parvia mutta pilviä on. Olivatko vanhemmat samanlaisia silloin kun sinä olit minun ikäinen, kysyy Saara ja Krisse hymyilee sillä tavalla ettei siitä ota selvää. Puhutaan riidoista ja mahdottomista kotiintuloajoista ja Krisse muistuttaa että kun hän oli neljäntoista Saara oli kahdeksan, hän joutui pitämään huolta pienestä siskosta ja olemaan esimerkki, vaikka hän muutenkin oli tietysti aina, lähti vapaaehtoisesti kotiin joka ilta kello kahdeksan kun varjot erottuivat vielä selkeästi hämärästä ja taivas oli merensininen eikä musteensininen.

Saara sanoo kuinka hän haluaisi jo muuttaa pois kotoa, päässä ja sydämessä kuva kuin korkealta, jonkun neloskanavan kaupunkisarjan tunnelmakuva New Yorkin tai Los Angelesin päältä, paljon värikkäitä valoja ja pitkiä seiniä jotka venyvät kohti musteensinistä taivasta. Krisse sanoo ettei se aina ole niin, että maailma on kummallinen ja kaoottinen, Saara sanoo ettei ymmärrä. Krisse tuntee itsensä merikotkaksi joka katsoo naakkaa ja äkkiä hän muistaa erään tietyn nuoren miehen jonka paidasta hän viime viikolla sanoi ettei vittu ollut nähnyt sitä ja vanha olo palaa, se sellainen että on pieni ja jumissa keinussa joka on suunniteltu paljon kapeammalle lantiolle.

Saara jatkaa papatusta ymmärtämättä että Krisseä ei huvita kuunnella. Hän puhuu unelmista, tai niin Krisse uskoo, vaikkei hän ymmärrä mitä unelmoimista on omassa vuokra-asunnossa ja omassa rauhassa, koska rauhallisempaa on olla kotona lapsena untuvatäkin alla kun äiti on aiemmin levittänyt sängylle puhtaat lakanat ja taittanut ne niin sileiksi kuin vain äiti osaa. Saara puhuu työstä ja opiskelusta ja itsenäisyydestä ja Krisse nauraa päänsä sisällä kimakasti kuin kiimainen hyeena ja miettii pitäisikö pikkusiskolle kertoa, kuinka helppoa on luopua omasta itsenäisyydestään vapaaehtoisesti vahingossa, kuinka helppoa on antaa jonkun toisen järisyttää oma elämää, eikä siitä voi syyttää muita kuin itseään. Krisse nuolaisee joulujäätelöä ja sulkee silmänsä ja naakan raakunta kiertää korvissa ja sellainen pojan nauru joka kuulostaa naakkaakin kamalammalta, ja Krisse miettii sanoisiko että voi olla kertakaikkisen hirveää olla vastuussa omista teoistaan ja päätöksistään, toivottoman tympeää, lohduttoman lohdutonta.

Saara istuu korkealla kiipeilytelineellä ja nauttii omasta olostaan ja keinuvasta nuoresta ruumiistaan ja Saaran mielestä näyttää kuin hän voisi hypätä minne vain, katolta savupiipun kautta naapuritalon katolle ja puihin ja muihin ja takaisin telineelle. Saara heiluttaa kapeita jalkojaan. Naakka lentää kummallisen matalalla. Krissen jäätelö sulaa. Hän puraisee palan vohvelia.

Tuo naakka on varmaan jotenkin loukkaantunut, Saara sanoo, ja Krisse hätkähtää, hän ei tiedä mistä puhutaan. Saara osoittaa lintua joka lentää vaivalloisesti, sillä saattaa hyvinkin olla toisessa siivessä jotain vikaa tai sitten ei ehkä välttämättä ole. Krisse sanoo ettei sille kannata tehdä yhtään mitään sillä luonto pitää huolen omistaan ja ei kannata yleensä puuttua toisten asioihin, niin kuin lapset jotka leikkivät pelastavansa pehmoisia pörröisiä jänönpoikia puskista vaikka poikasilla ei ollut mitään hätää ennen kuin niitä tultiin pelastamaan.

Saara ei ymmärrä miten Krisse voi olla niin kyyninen. Saara tietää ja kertoo Krissellekin että on olemassa villieläinsairaaloita, Korkeasaaressa ainakin, jonne voi viedä kaikenlaisia haavoittuneita villieläimiä ja Krisse sanoo ettei naakka ole kunnon villieläin, naakkoja kulkee kaduilla ihmisten joukkoon ja jää autojen alle sinne tänne mustiksi mytyiksi. Sinä olet inhottava, Saara sanoo ja Krisse hymyilee sillä tavalla kuin hymyili joskus hoitaessaan Saaraa kun Saara oli ipana, silloin kun oli hienoa laittaa taskulamppu leuan alle ja sytyttää se niin että nenän varjo levisi otsalle ja silmät peittyivät poskipäiden varjoihin.

Naakka näyttää siltä kuin ymmärtäisi siskosten puhetta sillä se laskeutuu maahan leikkikentälle suunnilleen kiipeilytelineen ja keinujen puoliväliin. Saara kipuaa alas telineeltä ja Krisse pysäyttää hiljalleen huojuvan keinun ja nousee pystyyn. He eivät mene liian lähelle naakkaa ettei se pelästy, naakka katsoo kumpaakin syrjäsilmällä ja nokkii pikkukiveä. Katso, mitä minä sanoin, Krisse sanoo, se on ihan kunnossa ja elinvoimainen, ja Saara sanoo että katso miten se pitää toista siipeään, ja Krisse katsoo eikä tiedä miten hänen pitäisi nähdä siipi, onko se vain väsynyt vai oikeasti epäkunnossa.

Krisse sanoo etteivät he missään nimessä vie naakkaa minnekään koska se näyttää pärjäävän ihan hyvin, ja Saara sanoo etteivät he missään nimessä voi lähteä yrittämättä auttaa. Erimielisyys kasvaa juovaksi heidän väliinsä ja juovan päällä nököttää yksinäinen naakka.

Krisse sanoo että jos se edes söisi, ja Saara sanoo että mitä ihmettä se syö ja Krisse sanoo että hänellä on sentään jäätelön vohveli, se tahmea ja joululta tuoksuva. Saara sanoo että sitten se lintu on kunnossa jos se saa siitä jotain irti, ja Krisse laskee vohvelin jonkin matkan päähän naakasta, ja silti naakka pelästyy ja pakenee taaksepäin.

Ja naakka tulee takaisin. Vähän arasti ja ehkä toinen siipi aavistuksen kenossa. Se nokkii vohvelia sieltä täältä, on selvästi hiukan epäluuloinen kanelijäätelöä kohti mutta järsii silti vohvelia kohtapuoliin jo hyvällä ruokahalulla. Se pitää päätään kenossa ja näyttää lohduttomalta, sanoo että anteeksi kun tässä kävi näin, mutta korvapuustijäätelö on silti hyvää ja kiitos teille.

Krisse katsoo kuinka elukka mutustaa hiekkaista vohvelia ja äkkiä hänelle tulee vastustamaton halu nauraa, Saara kysyy että mikä nyt on noin hauskaa ja Krisse sanoi ettei hän tiedä, että jotenkin kaikki näytti äkkiä olevan nurinpäin huvittavalla eikä sittenkään hirveällä tavalla, mutta sitä hän ei sano ääneen, ei puhua pukahdakaan naakasta eikä pojantuoksuisesta paidasta eikä mistään. Mennään kotiin, Krisse sanoo, alkaa olla ruoka-aika, ja kotona äiti on keittänyt lihasoppaa, ja tuoksuu samalta kuin aina. Saara jättää naakan sikseen ja lähtee Krissen mukaan. Saara sanoo ettei oikein ole ruokahalua jäätelön syönnin jälkeen, ja Krisse sanoo että miten niin, äidin soppaa jaksaa aina syödä.