Itkuräkää villamatolla

(Marjo Heiskanen, Helsinki)

Joskus sitä vaan tietää, että elää vielä pitkään. Ihan tavallisena sunnuntaina tuoki alko, mutta nyt musta tuntuu, että sen saman päivän iltana selvis, et me mutsin kanssa säilytään elossa vielä. Nimesin sen koko päivän sit juhlallisesti kohtalonselviämissunnuntaiks, ku oltiin niinku perimmäisten kysymysten äärellä tai jotain. Mä oon funtsinu, et hengissä me säilytään ensinnäki aa siks, ettei me tapeta toisiamme, niinku joskus on ollu meininki, mutta vielä enemmän bee siks, että me taidetaan olla alettu haluun säilyä täällä pallerolla dalleroimassa.
   Mulla sattuu oleen tämmönen nuorisolle ihan _todella_ megaharvinainen ominaisuus, josta varmaan pitäis rangaista, et mä satun tykkään nukkua myöhään. Vääntööhän siitä tulee mutsin kans. Se oli yks ainesosa ton päivän myrkyssä. Vituttaa aina aika vimmatusti, ku se tulee ovelle huhuileen jotain aamun sarastuksista ja päivän askareista. Mä en totu siihen millään, vaikka pitäis varmaan ku toi marmatus on varmempaa ku aurinko Kanarialla. Nää ”päivän askareet” tarkottaa yleensä mun kannalta kouluun lähtöä. Viikonloppusin taas toi mutsin innolla odottama askartelu tarkottaa täysin vauhkoa ja hervotonta siivoomista tai muuta hosumista. Eiks vois vaan asuu ja elää?
   Mut joo: musta ei nyt sit tuu murhaajaa. Se oli siis sunnuntai ku se selvis. Mutsi kilju sirkkelinä mun ovella:
   – Kulta, herätys leviää! Aamupalalle ja mattojen puisteluun!
   – Jätä mut rauhaan. Ei jumalatkaan saa raataa sunnuntaina, mä yritin ja käännyin seinään päin.
   – Pikkusen kulta raadetaan nyt ja sitten saat levätä taas. Tulehan nyt syömään.
   En menny. Mutsia on – tai oli, mun pitäis sanoo nyt ku oon tehny parannuksen – kiva rääkätä tolla aamupalasabotoinnilla, koska se ihan himona haluis, että mä syön sen laittamia mömmöjä ja sit se kuitenki haluis heti korjata ruoat pois, jos mä en syö sillon ku se haluaa. Mä nautin ku se ei tiedä, mitä se tekis. Sit se aina menee niin, et se on aluks tosi hunajainen ja sit aivan kelmee hirviö.
   Mä kuulin mutsin mässytyksen sänkyyn saakka eikä tosiaan tullu nälkä tai herätys mielen viereenkään, ku se torahampaineen jauho ruisleipää ja jotain viatonta lohikalaa. En tajuu sitä lotinan määrää minkä se saa aikaseks kidassaan, vaik eihän sillä oo edes tekareita vielä. Huoneesta toiseen kantautuu sen läskihampaitten rouske. Chillais vähän! Vihanen ja katkera se tietenki oli ku joutu yksin siellä pureskeleen känttynsä ja ryystään lattensa, sen kuuli siitä miten se paisko mukiaan pöytään. Mä tiesin mitä seuraavaks tapahtuis.
   Se nous pöydästä, nauhotti kenkänsä ja laitto remmin koiralle kaulaan.
   – Nyt ylös, tenava! Me lähdetään eläimen kanssa ulos ja sinä siivoat huoneesi sillä aikaa, onko selvä!
   – Joojoo, to-del-la selvä. Jätä mut rauhaan, jooko.
   – Herran rauhaan! Miksi sun pitää olla noin laiska!
   Sitä tavallista leperryksen jälkeistä valitusta mä odotin. Siis sitä, joka jatkuis niin, et mä sanoisin, et ”Älä huuda mulle” ja mutsi huutais, et ”Älä itse huuda minulle” tai ”Sinä olet ainoa joka täällä huutaa” ja kaikkee sen tapasta tylsäilyä. – No, ei ihan menny niin tona aamuna. Yhtäkkiä viuhu joku mun poskella. Ei se sattunu, mut oudolta se viuhunta tuntu noin äkkiseltään.
   – Mitä vittua…mä käännyin seinästä huoneeseen päin. Oli vaikee saada silmiä auki.
   Mutsi riehu mun todella mageen violetin silkkikravatin kanssa, käytti sitä ruoskana.
   – Mitä vittua – mä änkytin puolihorteessa.
   – Ylös nyt siitä, kakara! se huus ja läimi mua sillä skragalla.
   Mä vimmastuin aika ymmärrettävästi ja nappasin sitä ranteesta. Mutsi tiputti heti sen skragan. Mä aattelin, et täähän meni helposti ja loikkasin takasin sänkyyn turvaan. Ei ollu kiva munasillaan heilua sen ruoskittavana.
   Mut ei se lähtenykään. Se nappas nahkatakin päältään ja alko roimii mua sillä. Nyt jo sattu. Koira pisti häntää koipien väliin ja pakeni paikalta. Mutsi oli raivohullu. Mä pomppasin ylös, nappasin sitä kurkusta kiinni ja lähin taluttaa eteiseen. Matkalla putos yks taulu ja lasia levis ympäriinsä. Mutsi ei voinu huutaa ku mä kuristin sitä. Mä runttasin se vessan seinää vasten ja puin nyrkkiä niinku jossain mykkäfilmissä. Kerranki me oltiin hiljaa. Tuli mieleen, et pitäisköhän se tappaa. Se näytti siltä, et se ois voinu jopa toivoo sitä. Mua alko hirvittää.
   Mä päästin irti sen kurkusta ja pakenin omaan huoneeseeni. Mutsi seuras perässä täysin tyynenä eikä edes korissu yhtään. Se alko piinaamisen heti:
   – Tuntuuko kivalta olla väkivaltainen omaa äitiä kohtaan?
   – Tuntuuko kivalta olla väkivaltainen omaa lasta kohtaan, senkin hyypiö! mä huusin.
   Se vaan tuijotti.
   – Miten me voidaan enää jatkaa tätä elämää, se sit huokas ja häipy.
   Mä jäin itkemään. En tiiä, oli se vaan jotenki niin kauheeta. En ollu aiemmin kuristanu ketään kurkusta. Ja seki, ettei tää ämmä pelänny yhtään tai ei se ainakaan näyttäny siltä. Ku mä kuljetin sitä pitkin eteistä ja niittasin sen siihen vessan oveen, ni mä ajattelin, et onkohan se jo sininen. Ei se ollu, mutta jälkeenpäin aattelin, et mä oisin ehkä toivonu, et ois ollu. Joo. Se ois saanu hervottomana valua pitkin sitä ovea ja jäädä kans siniseks. Ja sit kuites ku ulko-ovi läimähti mutsin perässä kiinni, ni mä oisin toivonu, et se ei ois menny. Jos MÄ kuolisin nyt, ni mun ois pakko tunnustaa, et sitä mä oikeesti toivoin, et se ois tullu mun luo ja silittäny mua. – Vittu, mä vihaan mutsia ja tollasta nyyhkyy ja raateluu ja itteeni!
   Keräilin siinä sit itteeni ja aattelin, että ois kyl kieltämättä järkevämpää tulla mutsin kans toimeen ilman murhia. Aattelin olla avulias ja rupesin siivoon lasinsirpaleita sen taulun putoomisen jäljiltä. Se oli roikkunu ihan mun huoneen nurkan takana olkkarin ja eteisen rajamailla. Ku mä raahasin mutsia kurkusta, ni jotenki kai hoiputtiin siihen. Mä nyt sit keräilin ne lasit ja imuroinki oikeen. Se taulu oli valokuva. Mä muistan ku me ostettiin se Roomasta. Se on kuva yhestä patsaasta yhessa megakirkossa. Pietà sen nimi on, aika karseeta seki kyllä, koska mun eka tyttöystävä, Pieta, jätti mut just kaks viikkoo ja kolme päivää sitte. – Joo, ja nyt tällä patsaan äitillä oli niinku murtuma kaulassa, ku se valokuva oli taittunu. Se eukko siinä ei juuri mun mutsilta näytä, mutta se retkottava Jeesus-ruumis siinä sen sylissä näyttää ihan siis tasan helvetin tarkkaan multa. Ja sit just toi kuva putoo seinältä ja menee mäsäks ja eukko saa vamman kaulaansa ja mä makaan siinä kuolleena. Kai meillä kummittelee tai jotain, en mä muuten tajuu.
   Mut tää kaikki oli vasta eka puoliaika. Mutsi tuli sisään koiran kanssa. Se puhu aika vähän, mutta sen se sano, että ihmiseks kasvaminen on perkeleen vaikeeta, mutta et mun pitäis yrittää. Mä sanoin, että mä oon ollu huomaavinani, et se on tosiaan vaikeen sorttista ku on tollanen tukijoukko, joka vaan niittaa kaikki mun pyrkimykset. Kauhee olo oli päässä ku ei tienny oisko pitäny vittuilla vai ei, raivota vai ei tai miten ois yrittäny olla. Mutsi oli selvästi päättäny, et se ei enää vedä mitään furiososysteemejä. Se oli nyt Cool Kasvattaja. Yhen hyvän jutun se sano: se sano, et ku mä oon näin monipuolisesti ihana ja lahjakas, ni mun tarttis myös tutustua omaan synkkään puoleen, että mä voin sit olla rauhassa oma kiva itteni. Sitä mä en vaan tajua, et tutustua miten. Kurkusta kuristuksia lisää vai? Silleen äärimeiningillä, et tehään murhahommat ja sisäinen mustuus tutuiks, vai?
   Oli se jotenki ihme päivä. Välillä mä autoin mutsia jossain siivoushommissa, roudasin häkkivarastoon tavaraa ja tollasta. Syötiin ja oltiin omilla koneilla. Yritettiin kai olla samalla ystävällisiä ja toistemme tieltä pois. Ja sit kuitenki vitutti ja hävetti ihan moosena.
   Illalla mä rupesin pakkaan kouluhommia. Meilloli luistelua luvassa heti ekat kaks tuntia, toka kertaa vasta tälle talvelle. Mä olin saanu uudet luistimet siinä alkutalvesta, aika maneet Bauerit, 399 maksoki vaan. Niilloli ilo kiitää, vaikken mä mikään lätkämestari kyl oo. Nyt mä en vaan löytäny niitä mistään. Siks kysyin mutsilta mun mielestä ihan luonnollisen kysymyksen:
   – Äiti, missä mun luistimet on?
   Ei ois pitäny: noin kahdessa sekunnissa se oli ihan kujalla ja mesos taas ku heikkopää, tonki kaappeja ku raivotautinen metsäsika ja heitteli roinaa ympäriinsä. Sit se lopetti ihan yhtäkkiä ja lyyhisty mun matolle ja itki vaan siinä. Mä melkein hätäännyin ku se ei edes huutanu, sopers vaan jotain, et miten hän ikinä saa mut oppimaan kunnioittamaan mitään, ku ei edes vaatteet pysy matkassa. Mä en viittiny sanoo sille et luistimet ei oo vaatteita.
   Se tosiaan makas siinä mun matolla. Musta tuntu, et se oli jotenki mun syytä ja siks mun pitäis keksii joku keino, et se nousis siitä. Mitään se ei sanonu, tyrski vaan. Mä en sit kestäny enää sitä zombeilua, vaan nousin mun pyörivältä tuolilta tietokoneen äärestä, jossa mä olin rauhassa lahdannu muinaisten roomalaisten norsuja ennen ku tää luistinhässäkkä alko. Mä laskeuduin kontilleni siihen lattialle mutsin viereen. Hetken mä jopa harkitsin sen nostamista syliini, mut tajusin sit, ettei se millään olis siihen mahtunu. Pyyhin kuites hiukset sen limasilta turvonneilta silmiltä ja hivutin varovasti sen pään ja hartiat syliini. Ne mahtu sentään. Äiti näytti vanhalta ja sen räkä kiilteli mun oranssilla villamatolla. Se ei tehny mitään. Mulla tuli mieleen, et siitei ollu monta tuntia ku mä kuristin sitä kaulasta.
   Siinä kökötettiin, en tiiä kuinka kauan, ei kauan. Mutsi nyyhki loppujen lopuks aika hiljaa. Mäki istuin iha sfinksinä, aika solmussa kyllä. Mutsi rellotti mun sylissä ja lattialla ku joku mustekala, jonka lonkerot oli ihmisraajoja ja ihmisräkää. Sit mä silitin sitä ja sanoin vaan: ”Älä huolestu, äiti. Kaikki menee hyvin.” Yhtäkkiä se nousi, kirnusi räkänsä, suori hameensa ja sano ihan pelkästään selväjärkisesti: ”Joo. Eletäänhän taas.” Sit se asteli keittiöön laittamaan meille salaattia iltapalaksi.
   Ne luistimet löyty yhestä kaapista. Mä olin vaan survonu ne sinne ylös ja unohtanu. Kärsin taas  yhet aivan turhat mutsin hepulit. Vituttaa ihan saatanasti se, että mä tiedän, etten mä oo mikään ihan mulkero, mutta tuo mutsi tekee musta ihan murhaajan. Tai melkein teki, nythän mä oon tehny parannuksen ja ehkä sekin. Mut siis sillon siinä vessan ovella mä halusin nirhata mun mutsin. Joo, mä todella toivoin voivani pistää sen lihoiks. Tuntuu aika epämiellyttävän ihmisen toiveelta toi, ja kuitenki se on mun päästä. Suunnitteleekohan monetkin tekevänsä aladoobia mutseistaan?
   Seuraavana aamuna mä löysin keittiön pöydältä lapun. Ei se mulle ollu mitenkään osotettu, mutta luinpa nyt ku se siinä loju. Mutsi ei noussu edes sängystä, ku mä lähdin aamulla kouluun. Se huikkas vaan, et nukuttaa. Mä aattelin sillon, ettei se haluu tulla esiin, ku sitä nolottaa tai jotain, mut nyt mä attelen, et se pysy muka nukkumassa tahallaan ihan vaan, et mä oisin varmasti lukenu sen lapun.

  Pieti

   En mä mitään tosta tajua, mutta oon ihan varma, et jos toi on mutsin kirjottama, ni se on ajatellu sitä hajonnutta kuvaa ja veistosta ja kaulaa ja ruumista ja mua ja Jeesusta ja sen mutsia ja tätä kaikkee. Jos toi taas ei oo mutsin kirjottama, ni on aika ihmeellistä sekin. Jotenki tuntuu, vaikka onki kaikkee reality show horrorii ja nyyhkyraivosessioita välillä, et kyl me opitaan elään. Jotain isoa siinä tapahtu sillon ja nyt on vähän väljempää. Tuntuis tosiaan, ettei me tapetakaan toisiamme.
   Taas koulukamoja pakkailen. Huomiseks on helvetin paljon läksyä. Ei luistelua.  

 

Tämä novelli on saanut kunniamaininnan Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston ja Pohjois-Pohjanmaan liiton syksyllä 2007 järjestämässä novellikilpailussa, jonka aiheena oli ”Äärellä”.

 

 Kirjoituskilpailu 2007 -etusivulle