Ahmaluoto 

(Juha Rautio, Tampere)

Työnsin veneen vesille. Pappa istui perätuhdolla ja vetäisi moottorin käyntiin. Veneen pohjalla verkot rotkottivat punaisessa auringonhaalistamassa laatikossa. Keskituhdon toisella puolella kopisi veneen pohjaa vasten pari styroksista sekä puolenkymmentä erilaisista muovikanistereista tehtyä kohoa. Seurasin katseellani kohoista lähteviä oransseja nailonnaruja, jotka kiinnittyivät punaisiin reikätiiliin. Aiemmin päivällä oli satanut, ja nyt veden yllä leijui kevyttä usvaa. Vastaranta näkyi hailakan sinisen hunnun suodattamana. Rantojen koivut ja haavat erottuivat lähes mustasta havupuumuurista kullankeltaisina laikkuina.
   Vedin pipoa korville. Nostalgiselta tuoksuva tervattu vene kynti tyyntä järven pintaa. Pappa ohjasi kohti Eteissaaren niemen päässä näkyvää suurta karia, joka oli nyt matalan veden aikaan pinnan yläpuolella. Karin kohdalta lähti vedenalainen harjanne kohti Ahmaluotoa. Siitä oli perinteisesti kannattanut kalastaa.
   Luoto muistutti siluetiltaan selvästi ahmaa; sillä oli mustanpuhuva muoto, häntäkin. Se oli kiehtonut minua jo pienenä. ”Pappa. Millainen eläin ahma on”, minä kyselin sillä en ollut sellaista koskaan nähnyt. Minulle kerrottiin, että ahma on verenhimoinen peto, joka tappaa enemmän kuin jaksaa kerralla syödä. Myöhemmin otin itse siitä selvää eikä se nyt ihan noin ollut. Pappa ei myöskään tiennyt kertoa miten luoto oli saanut nimensä, eikä kukaan muukaan; muistan keksineeni kyllä itse monenlaisia mahdollisia syntytarinoita.
   Pappa sammutti moottorin ja minä tartuin airoihin. Aallot keikauttivat venettä muutaman kerran ennen kuin lähtivät loittonemaan kohti kivisiä rantoja. Airot kitisivät kun käänsin veneen keulan Ahmaluodon suuntaan. Kastoin hankaimia vedessä, ja kitinä loppui.
   – Ota vähän rantaan päin, Pappa sanoi hauraalla äänellään.
   Huopasin takaisin muutaman vedon. Pappa nousi seisomaan ja horjahti. Hänen liikkeensä olivat tulleet jo kömpelöiksi. Nenä sinersi, eikä se johtunut kylmästä vaan sydämestä. Tahdistin hänelle oli laitettu jo viitisen vuotta sitten, ja kai häntä alkoi muutkin vaivat jo painaa; kävi kuitenkin jo kahdeksattakymmenettä vuottaan.
   – Pysäytäpä siihen.
   Pappa nosti ensimmäisen verkon puikkarista ja laski veteen verkon helman, tai alapaulahan se kai oli. Minun kalastustietoni ja -taitoni rajoittuivat soutumiehen osaan. Mato-onginta ehkä vielä jotenkin sujui hyvänä päivänä. Läksin kyllä aina mielelläni vesille mukaan. Paitsi isäni kanssa; siitä ei tullut mitään, se oli monesti kokeiltu.
   Rupesin soutamaan hitaasti. Pappa päästeli verkkoa punaisesta puikkarista. Hänellä oli tapana vihellellä hiljakseen samalla; kunnon viheltelyä se ei ollut, hädin tuskin erottuvaa, edes sävelmää oli mahdotonta tunnistaa. En koskaan kuullut papan viheltävän muussa tilanteessa.
   Ensimmäinen verkko meni lähes ongelmitta. Välillä verkossa oli risuja tai muuten vain sotkua, ja jouduin huopaamaan takaisin, mutta vuosien kokemus näkyi vanhuudenhapuilun läpikin varmuutena.
   – Alkaa tältä syksyltä olla hommat ohi, hän sanoi. – Vielähän täällä muuten kävisi, mutta mukavuudenhalu ajaa kaupunkiin. Tässä iässä alkaa tuo lämmitys ja hygienian hoidon hankaluus olla sellaisia juttuja, jotka karkottavat. Täällä ne ovat rasite.
   Nyökkäsin. Harvat nuoremmatkaan kävivät mökillä näin myöhään syksyllä, saati sitten asuivat. Tietenkään kaikille se ei ollut edes mahdollista. Minulle se oli. Olin useana vuonna ollut täällä loppusyksystä, kävellyt luonnossa ja tehnyt luonnoksia.
   Pappa oli kerran parin paukun jälkeen sanonut, että olisi toivonut lapsenlapsistaan edes jonkun päätyvän rakennusalalle käytännön töihin; hän ei kyllä tavallisesti juonut. Eihän se tietenkään yksin minun vastuullani ollut, mutta kuitenkin, vähiten he minun valintani hyväksyivät. Olin mahdollisimman kaukana siitä työn ihanteesta, joka suvussani kulki. Vanhemmilleni en kelvannut senkään vertaa. Heille taideopintoni olivat punainen vaate. Vaikka suoritinkin maisterin opinnot Taideteollisessa, niin ei sitä pidetty oikeana kouluna. Jatkuvasti sain kuulla kyselyjä, olinko ajatellut hakea töitä. Kun kerroin tekeväni töitä, he närkästyen korjasivat tarkoittaneensa oikeita töitä.
   Mutta soutajaksi minä kelpasin. Laskimme koko verkkojatan sen suuremmitta ongelmitta verrattain nopeasti. Laskujeni mukaan siihen tuli seitsemän verkkoa. Odotuksia saaliille ei juuri ollut, mutta ainahan sitä sai pyytää. 
   Vaikkei olisi tarvinnutkaan.
   – Käydäänkö tuolla Ahmaluodolla, minä pyysin.
   – Voipihan siellä käydä, Pappa sanoi.
   Ennen olisi ollut turha pyytääkään tällaisille ylimääräisille, tyhjänpäiväisille huviretkille. Kai se kuoleman odotus teki joustavammaksi.
   – Minä voin soutaa, ei tarvitse konetta käydä kiskomaan.
   Rantauduimme kalliolle. Vedin venettä sen verran ylös, että se kestäisi siinä karkaamatta; tosin aallokkoa ei ollut, joten siitä ei tarvinnut kantaa huolta. 
   Vilkaisin ympärilleni. Viimeksi olin varmaan joskus lapsena käynyt täällä. Kitukasvuisia koivuja ja kuivettunut männynkäkkärä kasvoi rannassa. Keskemmällä oli jokunen hieman isompi petäjä. Kallio oli valkoisenaan lokinpaskaa; nyt ne olivat kai menneet jo talvehtimaan Itämerelle, Baltian korkeuksille. Mainitsin siitä Papalle.
   – Mistä sitä tiedetään? hän hämmästeli. Vastasi sitten itse: – Tietysti rengastamalla. Sitähän se yks naapurin risuparta aina mehissä juoksenteli. Eikös tuo liene nuokin pöntöt tuohon asentanut, Pappa sanoi ja viittasi telkänpönttöön lähipuussa.
   – Joo. Mutta nämä tiirat, joita tässäkin pesii, menevät vielä kauemmaksi. Etelä-Afrikkaan ja niille seuduille, lapintiira aina Antarktikselle saakka.
   – Mikä ne sinne ajaa? Eikös tuota lämpimää löytyisi lähempääkin.
   – Sanopa se.
   – Ne on tietysti sen verran typeriä, että lentävät pitemmälle kuin ois tarviskaan. 
   Pappa onnistui aina kääntämään asian näin, ja siitä se keskustelu luontevasti siirtyisi pian siihen miten luonto on ihmistä alempi ja sen vuoksi ihminen, joka on viisas, saa utilitaristisesti sitä hyödyntää. Pedoista viisain?
   – Sellaisiahan me ihmisetkin olemme, minä sanoin. – Lennämme pidemmälle kuin olisi tarvis. Vaikka on vain tämä yksi elämä.
   – Niin...
   Pappa vaikeni. Rykäisi ja katsoi järvelle. Noin se aina teki kun oli sanomassa jotakin, osasin siis odottaa. Keräsi huomiota dramaattisella tauolla, antoi kuulijan odottaa. Hetken hiljaisuuden jälkeen Pappa avasi suunsa:
   – Kertoiko se isäs siulle niistä kokeista joissa mie kävin?
   Pudistin päätäni. Hän katsoi minuun lasisesti. Katse värähti, vain hieman.
   – Miulla on syöpä.
   En tiennyt mitä olisin sanonut, joten en sanonut mitään. Käänsin katseeni järvelle. Se oli pläkätyyni. Jossain kauempana kuulin hanhiparven lentävän ohitse, käänsin katseeni äänen suuntaan. Siellä se meni. Yritin tallentaa muistiini kuvaa. Harmi kyllä en ollut tullut ottaneeksi luonnoslehtiötäni mukaan. Alkoi hiljalleen tihuuttaa. Lintusalmen suunnasta lensi parvi variksia, tämänkesäisiä poikasia. Laskin niitä nopeasti olevan pari tusinaa. Ne laskeutuivat äänettöminä yläpuolellemme mäntyihin. Ne eivät lähtisi täältä mihinkään, ihmettelin kyllä mistä ne ruokansa repivät. Laiha talvi varmasti niilläkin edessä.
   – Parasta lähteä ettei kastuta, Pappa sanoi.
   Nyökkäsin. Annoin papan kompuroida ensiksi veneen perään. Työnsin sitten meidät vesille. Sade yltyi jo. Nostin hupun pääni suojaksi. Moottori sentään lähti käyntiin ensimmäisellä vetäisyllä. Kai siinä oli näyttämisen makua.
   – Vielä tässä sen verran kunnossa ollaan, että kone lähtee käyntiin, Pappa sanoi.
   Istuin kokassa ja katselin loittonevaa Ahmaluotoa. Varikset nousivat lentoon ja katosivat niemen taakse. Luoto jäi autioksi, mutta sinne palaisivat tiirat Afrikasta ja Lokit Baltiasta; meistä ei ollut takuuta. Vaikka talvi oli lähellä, ja ihmisen viisaus suuri, ensi kesä saattoi olla yhdeltä elämältä lopullisesti saavuttamatta. Pappa ohjasi venettä ilmeettömänä kuin patsas. Minä katselin. Tässä istui samassa veneessä kaksi eri aikakautta. Sen enempiä puhumatta ajoimme rantaan. Ja vähän puhuttiin senkään jälkeen.
   Kun katsoin Ahmaluotoa myöhempinä vuosina mökillä vieraillessani, kaikui päässäni joka kerta: Eikö sitä löytyisi lämpimää lähempääkin? Vaikka piirsin satoja tutkielmia aiheesta, maalasin kymmeniä teoksia, niin en vielä tänä päivänäkään tiedä, mitä siihen voisi vastata.