Ovista ja ikkunoista
(Suvi Kuokkanen, Oulu)

Siiri kävi hammastarkastuksessa säännöllisesti kerran vuodessa. Hän maksoi televisioluvan aina eräpäivään mennessä. Hän noudatti joka ainutta liikennesääntöä, kirjoitettua ja kirjoittamatonta. Hänen tietokoneellaan oli mitä turvallisin palomuuri.
     Siiri pelkäsi monenlaisia asioita, esimerkiksi alkoholismia ja ihosyöpää. Mutta kuollakseen hän pelkäsi vain yhtä asiaa: ampiaisia.
     Eräänä päivänä keittiön ikkunasta kuului epäilyttävää surinaa. Siirin oli ollut pakko avata ikkuna, sillä oli hellepäivä eikä hän ollut osannut ostaa itselleen tuuletinta. Kun surina yltyi vaikka Siiri oli pistänyt silmät kiinni, hänen oli pakko hiipiä katsomaan.
     Surisija ei onneksi ollut ampiainen. Se oli kärpänen, vaaraton kiltti kärpänen. Siiri nauroi helpotuksesta ja sulki ikkunan pikaisesti, varmuuden vuoksi: ensi kerralla hän ei ehkä olisi yhtä onnekas.
     Siiri muisti saaneensa pienenä mummolassa kymmenen penniä jokaisesta tapetusta kärpäsestä. Mummolan eteisen ikkunalta oli kuulunut jatkuva kärpästen surina, ja Siiri oli herättänyt hilpeyttä sukulaisissa iskemällä ne yksi toisensa jälkeen kuoliaiksi kärpäslätkällä. Hänessä oli pieneksi tytöksi paljon voimaa. Syksyn tullen hänellä oli ollut paljon kolikoita.
     Nyt Siiri oli aikuinen, eikä hän omistanut kärpäslätkää. Tehtiinköhän sellaisia edes enää, sellaisia muovisia lätkyröitä, Siiri mietiskeli hajamielisesti. Nykyään kaikki tuntui olevan niin sähkökäyttöistä. 
     Siirillä oli monta kesken kudottua kaulaliinaa, jotka hän aikoi saada valmiiksi. Ne olivat odottamassa jotakuta päivänsankaria, jolle antaa pehmeä paketti.
     Mutta mitä Siiri kärpäslätkällä tekisi: kärpänenhän oli aivan harmiton, ei Siirillä ollut mitään syytä tappaa sitä. Eikä ollut enää ketään edes maksamassa raadoista, antamassa kannustusta. Mummosta oli jo aika jättänyt, samoin siitä pienestä voimakkaasta tytöstä mummolan eteisessä. Nykyinen Siiri ei uskonut kannustimiin. Hän ei tappaisi kärpästäkään vaikka siitä ei maksettaisi. Se oli aivan eri asia kuin olla tappamatta koska siitä ei maksettaisi. 

Kärpänen suristeli omia aikojaan ja Siirikin eli elämäänsä. Hän vuoroin valmisteli opinnäytetyötä, vuoroin kutoi hyräillen kaulaliinoja. Radio oli jatkuvasti päällä. Televisiota Siiri ei oikein osannut katsella. Kului pitkiä aikoja, joskus jopa tunteja, jolloin Siiri ei lainkaan muistanut kärpäsen olemassaoloa. Välillä hänen oli pakko avata ikkuna hetkeksi, sillä helle teki hänen olonsa tukalaksi. Oikeastaan oli samantekevää, oliko ikkuna auki vai kiinni: ilma ei juurikaan vaihtunut, se vain seisoi. Siiri tunsi aukovansa ikkunaa jotenkin muodon vuoksi, voidakseen voivotella helteen tukaluutta ja rypeä itsesäälissä. 
     Päivät kuluivat. Kaulaliinat valmistuivat hyvää vauhtia. Siiri kutoi välillä punaisenkirjavaa liinaa, välillä mustaa. Opinnäytetyö valmistui kohinalla hänen korviensa välissä. Yksikään päivä ei ollut turha. Hän kutoi vain oikeita silmukoita; siten kutomajäljestä tuli yksitoikkoisen suoraa ja tasaista Pohjanmaata. Siiri oli saanut tämän maailman järvi-suomista tarpeekseen; kaikki ne mäet ja mutkat olivat hänelle liikaa. Hän ei muistanut miten nurjaa kudottiin.
     Kärpänen muistutti välillä Siiriä olemassaolostaan pitämällä julmettua meteliä. Se teki sen tahallaan, kerjäsi huomiota. Siiri avasi ikkunan yhä useammin toivoen, että kärpänen ymmärtäisi mennä ulos ihan oman parhaansa vuoksi. Asunnossa oli epäinhimillisen kuuma. Eivät kai kärpäset pärjää helteessä. Syövätköhän kärpäset jotakin, Siiri ajatteli epämääräisesti, juovatko ne. Toisaalta, eiväthän kärpäset ole inhimillisiä, eivät ne ole niin kuin ihmiset, kyllä ne pärjäävät. Siiri tuumi kärpästen olevan lempeitä olentoja; mummolassa niitä aina pörräsi lehmien ympärillä, ja lehmät eivät voi olla väärässä.
     Silloin tällöin Siiri huiski kärpästä laiskasti hesarilla keittiön ikkunaa kohti, mutta kärpänen kieltäytyi ymmärtämästä. Se reagoi huiskimiseen lentämällä loukkaantuneena makuuhuoneen ikkunaan. Häätämisyrityksen jälkeen se saattoi pitää mykkäkoulua hyvinkin pitkiä aikoja, ja Siirille tuli siitä paha mieli. 
     Huonona päivänä Siiri ärhenteli kärpäselle. Kerran hän hetken mielijohteesta melkein tuli tappaneeksi kärpäsen. Jälkikäteen hän pyysi anteeksi tekoaan, onneksi kärpänen oli selvinnyt säikähdyksellä. Tuttu surina kuului ikkunalta jo viisi minuuttia myöhemmin.
     Siiri oli lakannut availemasta ikkunaa. Kärpänen oli selvästikin kotiutunut hänen luokseen eikä kaivannut ulkomaailmaan. Ehkä se oli jo unohtanut mistä oli tullut ja kenelle oli velkaa mitäkin. Ikkunan avaaminen kutsuisi ampiaisia, eikä Siiri tiennyt miten ampiaiset ja kärpäset tulevat keskenään toimeen. Hän oli kirjallisuustieteilijä eikä, herranen aika, mikään biologi. Siiriä nauratti.

Kerran Siiri oli ruoanlaittopuuhissa. Hän oli laittanut makaronit takalevylle kiehumaan ja oli juuri laskenut jauhelihaa paistinpannulle ruskistumaan. Tänään syödään makaronilaatikkoa, sanoi Siiri. Hän aikoi tehdä kolmen päivän ruoat kerralla, jotta huomenna ei tarvitsisi vaivata päätään sillä mitä söisi. Kärpäsestä ei ollut kuulunut mitään pitkiin aikoihin.
     Äkkiä kärpänen pörräsi liesituulettimen luona ja Siiri huitaisi vaistomaisesti, hätääntyneenä kädellään sitä kohti. Surina lakkasi. Kärpästä ei näkynyt enää missään. Siiri tunsi olonsa neuvottomaksi. Hän kumartui paistinpannun puoleen. Tänään syödäänkin sitten kärpäslaatikkoa, sanoi Siiri onnettomana. Kärpästä ei näkynyt pannulla vaikka hän kuinka tuijotti. Jauheliha ruskistui valmiiksi Siirin katsellessa.
     Siiri laittoi ruoan uuniin ja mittasi jälkiruokakahvit valmiiksi keittimeen. Sitten hän asettui nojatuoliin, nosti jalkansa rahille ja otti lattialta mustan keskeneräisen. Hän mietti hetken ja vaihtoi kutileen sittenkin punakirjavaan. Hän ehti kutoa monta senttiä oikein ennen kuin ruoka valmistui.
     Siiri kääri kätensä keittiöpyyhkeeseen ja nosti vuoan uunista. Samalla hetkellä surina lähestyi jälleen. Kärpäsellä oli nälkä. Siiri tervehti sitä hyvillään. Kärpänen oli vain odotellut jossakin, missä lie, omilla teillään. Pääasia oli, että nyt se oli palannut. Menneet ovat menneitä ja eteenpäin elävän mieli. Siiri säännösteli vuoasta lautaselle päivän annoksen ja napsautti kahvinkeittimen päälle. Ruoka höyrysi liedellä kärpäsen kierrellessä sitä. Siiri tarkasti että hella oli varmasti pois päältä, vai oliko, kyllä se oli. Koskaan ei voinut olla aivan varma.  

Siiri oli ristinyt kärpäsen Ratoksi. Joskus öisin hän heräsi kun Ratto surisi hänen korvansa juuressa. Silloin häntä ärsytti, sillä hänen oli kerran herättyään vaikea nukahtaa uudelleen. Toisaalta, hän ajatteli valvoessaan, jos hänellä olisi mies niin ärsyttäisikö häntä herätä keskellä yötä kuorsaamiseen. Ei varmastikaan. Ainakin hän antaisi kuorsaamisen anteeksi, sillä eihän mies sille mitään voisi. Kuinka hän siis voisi syyttää Rattoa surinasta? Eihän sellaista kärpästä olekaan joka ei surise. Lopulta Siiri nukahti uudelleen. Kun hän heräsi seuraavan kerran, päivä oli jo pitkällä.
     Siiri lähti ulos. Hän käveli yliopiston käytäviä tärkeän näköisenä. Hän kävi kirjastossa palauttamassa kirjoja ja lainaamassa uusia tilalle. Hän tapasi joitakin hyvänpäiväntuttuja ja vaihtoi heidän kanssaan kuulumisia. Sitten Siiri palasi kotiin tuntien olonsa voimakkaammaksi kuin koskaan. 
     ”Kuules”, hän virkkoi Ratolle. ”Minä olen aivan normaali ihminen.” Ratto surahteli vastaukseksi ja lensi keittiön seinälle pysähtyneen kellon viereen. 
     Siiri kääri sanomalehden rullalle ja nosti käsivartensa lyödäkseen. Hän oli aivan liian hidas, Ratto oli ehtinyt jo alta pois. Siiri suuttui. ”Älä yritäkään!” hän huusi. ”Kyllä minä sinut vielä kiinni saan.” Siiri hymyili viekkaasti, tyytyväisenä. Hän ei juuri nyt ajatellut väkivaltaisia puolisoja eikä muitakaan epänormaaleja ajatuksia.
     Illalla Siiri teki päättäväisesti lähtöä elokuvateatteriin. Kukaan ei tule sinua kotoa hakemaan, hän muistutti peilikuvalleen. Hän pukeutui parhaimpiinsa ja punasi huulet ja posket. 
     Kotikadulla keski-ikäinen mies vihelsi perään ja kysyi paljonko maksaa. Siiri punastui mielissään. Hän tarkasti että avaimet olivat käsilaukussa, ja lompakko ja puhelin. Tältäköhän tuntuu olla hyvällä tuulella, ajatteli Siiri.
     Siiri yritti parhaansa mukaan viihtyä elokuvissa, mutta nykyään käytettiin liikaa hajuvesiä ja syötiin liikaa valkosipulia ja kangistettiin kampaukset kohtuuttomalla määrällä hiuslakkaa. Ihmiset melusivat ja heidän hajunsa ympäröivät Siirin kuin ampiaiset. Kaikki se teki elokuvaan keskittymisen mahdottomaksi.
     Siiri tunsi allergisen kohtauksen lähestyvän. Aistimukset sekoittuivat toisiinsa epämiellyttävällä tavalla, ampiaiset kerääntyivät parviksi. Siiri kiiruhti kotia kohti.
     ”Minä pääsen helpolla”, ajatteli Siiri lähestyessään kotitaloaan. ”Minulla on Ratto. Ratto ymmärtää että minä olen vähän sellainen herkkä, että minä olen aina vain äärellä pääsemättä sekaan. Mutta sen ei tarvitse olla huono asia.” 
     Kotiovessa luki Härkänen. Pienenä Siiri ei ollut aina osannut nähdä yhteyttä ruumiinsa ja nimensä välillä. Siiristä tuntui jotenkin enteelliseltä, kuin avain ei enää olisi sopinut lukkoon.
     ”Kotona ollaan”, Siiri huudahti päästyään eteiseen. Radiossa soi outo musiikki. Siiri tunsi sydämessään että kaikki ei ollut niin kuin piti. Kämmenet hikosivat.
     ”Ratto”, huhuili Siiri heikosti. Hän meni makuuhuoneeseen. Ratto oli poissa. 
     Kylpyhuoneen ovi oli jäänyt auki. Siiri napsautti valot päälle ja katsoi varovasti sinnekin. Niin kuin kärpäset muka osaisivat käyttää vessaa, hymähti Siiri itselleen ulkopuolisesti. 
     WC-pöntön kansi oli auki. Nesteessä kellui jokin musta. Siiri pisti silmät kiinni. Surina korvissa ei tauonnut.
     Oli tullut aika tehdä päätös.

Pian Siiri nojasi levollisena kättä poskeen keittiön ikkunan ääressä. Oli myöhäistä. Kunpa olisi varhainen, ajatteli Siiri haikeasti. Silloin voisi vielä aloittaa alusta. Tuntui omituiselta olla hätääntymättä. 
     Ikkuna oli auki. Siiri näki ikkunan uudella tavalla; hän katseli sitä niin kuin taideteosta katsellaan.
     Ikkunan raameista pääsee maisematauluun, maisemasta pois.

Tämä novelli on voittanut kolmannen palkinnon Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston ja Pohjois-Pohjanmaan liiton syksyllä 2007 järjestämässä novellikilpailussa, jonka aiheena oli ”Äärellä”.

Kirjoituskilpailu 2007 -etusivulle