Kuoppa
(Lasse Pouru, Turku)

Oli jo melkein keskiyö, kun herra Virtanen kuuli ulkoa outoja ääniä. Hän laski mandoliininsa sohvapöydälle ja meni takaoven kautta ulos. Takapihalla seisoi piirissä ihmisiä, jotka kaivoivat lapioilla kuoppaa maahan. He kääntyivät hetkeksi katsomaan herra Virtasta, mutta eivät keskeyttäneet kaivamista. "Mitä te teette?" herra Virtanen kysyi, mutta jäi ilman vastausta. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, keitä nuo ihmiset olivat ja miksi he kaivoivat kuoppaa hänen pihalleen. Kuoppa oli vielä melko pieni, mutta se syveni koko ajan. Jotta hänen kaunis pihansa ei kärsisi enempää vahinkoa, herra Virtanen meni kiireesti lähimpänä seisovan miehen luo, tempaisi lapion hänen kädestään ja toisti kysymyksen: "Mitä teette minun pihallani keskellä yötä?" "Kaivamme kuoppaa", mies sanoi, otti lapionsa takaisin ja jatkoi kaivamista.
     Herra Virtanen alkoi hermostua. Hän ei millään saisi ajettua kaikkia kaivajia pois, heitä oli aivan liian monta. Hän ei voinut pyytää ketään apuun, koska tehdäkseen sen hänen olisi täytynyt lähteä pihalta ja jättää talonsa vartiotta. Yksin hän ei uskaltanut alkaa haastaa riitaa kaivajien kanssa, joten hän tuli siihen tulokseen, että on parasta olla puuttumatta heidän toimiinsa ja odottaa, jos he vaikka lähtisivät pian. "Sitä paitsi", herra Virtanen ajatteli, "heillä on varmasti hyvä syy kaivaa kuoppaa, he ovat vain liian kiireisiä selittämään sitä minulle. Ehkä he ovat arkeologeja ja etsivät pihaltani aarretta. Kun he ovat löytäneet etsimänsä, he täyttävät kuopan ja korvaavat aiheuttamansa vahingot. Kun kuoppa on täytetty, voi ruohonkin istuttaa uudelleen ja kaikki on niin kuin kuoppaa ei olisi koskaan ollutkaan." Vakuuttuneena siitä, että kaikki on hyvin, herra Virtanen meni takaisin sisälle. Hän oli kuitenkin sen verran kiinnostunut kuopasta ja sen ympärillä häärivistä ihmisistä, että ei mennyt vielä nukkumaan, vaan siirsi nojatuolin lähemmäs ikkunaa nähdäkseen, mitä takapihalla tapahtui. Kello yhteen asti hän istui ikkunan vieressä, soitti mandoliinia ja katseli pihalle. Silloin kaivajat ottivat lapionsa ja lähtivät. Eräs kaivajista tuli vielä koputtamaan ovelle ja herra Virtanen meni avaamaan. "Menemme nyt, mutta tulemme huomenna takaisin", sanoi kaivaja herra Virtaselle. Herra Virtanen yritti kysyä häneltä, mikä tarkoitus kuopalla oli, mutta kaivaja oli jo mennyt.
     Seuraavana päivänä herra Virtanen oli pitkään ylitöissä ja tultuaan kotiin hän meni miltei heti nukkumaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt nukkua kauaa ennen kuin heräsi lapioiden ääniin. Kaivajat olivat palanneet. Herra Virtanen olisi halunnut käskeä heitä lähtemään ja jättämään hänen pihansa rauhaan, mutta hän oli liian väsynyt noustakseen ylös. Pian hän nukahti uudelleen.
     Kun herra Virtanen seuraavana aamuna heräsi, kaivajat olivat poissa. Oli lauantai ja herra Virtasella oli vapaapäivä. Syötyään aamiaisen hän meni pihalle katsomaan kuoppaa. Hän säikähti nähdessään, että se oli jo reilusti yli metrin syvyinen ja melkein hänen pihansa levyinen. "Kuoppa on täytettävä heti", hän ajatteli ja haki lapionsa autotallista. Koko päivän ajan hän lapioi multaa kuopan reunoilta takaisin kuoppaan, mutta illan tullessa kuoppa ei vieläkään ollut täynnä. "Huomenna saan sen jo täyteen", hän ajatteli ja meni nukkumaan. Puoliltaöin kaivajat tulivat takaisin. Tällä kertaa heillä oli mukanaan tikkaat, jotta he pääsisivät kaivamaan vielä syvemmälle. Aamulla, kun herra Virtanen heräsi, he olivat poissa ja kuoppa oli vielä syvempi kuin edellisenä aamuna. Herra Virtanen yritti täyttää kuoppaa, mutta ei taaskaan saanut sitä täyteen.
     Tätä jatkui muutaman viikon ajan. Joka päivä herra Virtanen täytti kuoppaa ja joka yö kaivajat kaivoivat siitä entistä syvemmän. Vähitellen herra Virtanen jätti kaikki harrastuksensa ja käytti kaiken vapaa-aikansa kuopan täyttämiseen. Hän ei tavannut ketään työajan ulkopuolella ja poistui kotoaan vain harvoin käydäkseen kaupassa ja asioilla. Hän alkoi syödä yhä vähemmän, jotta aikaa ei menisi yhtään hukkaan. Usein hän valvoi myöhään ja täytti kuoppaa vielä silloin, kun kaivajat olivat jo tulleet tyhjentämään sitä. Öisin hänen tilanteensa tuntui erityisen toivottomalta, sillä vaikka hän lapioi multaa kuoppaan huomattavasti nopeammin kuin kaivajat lapioivat sitä kuopasta pois, kaivajia oli niin paljon enemmän, että hän näki selvästi kuopan syvenevän koko ajan. Hän nukkui tuskin ollenkaan ja oli työpaikallaan niin väsynyt, että hänen työtoverinsa, jotka aluksi olivat naureskelleet hänen uupumukselleen, alkoivat olla hänestä huolissaan ja kysyivät, voisivatko he jotenkin auttaa. Herra Virtanen ei halunnut heidän apuaan, hän halusi itse huolehtia omista asioistaan. Olihan kuoppa hänen omalla pihallaan, eikä kukaan tuntenut sitä yhtä hyvin kuin hän itse. "Ensi viikonloppuna", hän ajatteli, "herään aikaisin aamulla ja täytän kuopan."
     Kului monta viikkoa ja kuoppa vain syveni. Pian herra Virtanen tuli niin väsyneeksi, ettei jaksanut enää aamuisin lähteä töihin. Hän ei enää juurikaan tehnyt muuta kuin täytti kuoppaa. Säästääkseen kävelemiseen kuluvaa aikaa hän jopa siirtyi nukkumaan kuopan reunalle. Kerran hän oli vähällä pudota kuoppaan ja siirtyi sen jälkeen varmuuden vuoksi nukkumaan kuopan pohjalle. Koska kuoppa oli jo niin syvä, että hän ei päässyt sieltä ylös ilman tikkaita, hänen täytyi odottaa yötä ja kiivetä pois kuopasta kaivajien tuomia tikkaita pitkin. Hän nukkui päivät kuopassa, kiipesi öisin ylös täyttämään kuoppaa ja aamupäivällä kaivajien lähdettyä hyppäsi alas kuoppaan nukkumaan. Hän olisi tietysti voinut nukkua öisin ja kiivetä ylös varhain aamulla ennen kaivajien lähtöä, mutta hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että hänen herätessään kaivajat olisivat jo lähteneet ja vieneet tikkaat mukanaan, eikä hän pääsisi täyttämään kuoppaa koko päivänä. Sitä paitsi hän alkoi jo ystävystyä kaivajien kanssa ja hänestä oli mukavaa keskustella heidän kanssaan työnteon lomassa. Kuoppa oli jo monta metriä syvä ja osa naapureista kävi huomauttamassa herra Virtaselle, että hänen pitäisi täyttää pihallaan oleva kuoppa, joka pilaa maiseman. Herra Virtanen ei näistä huomautuksista välittänyt, sillä hän oli jo tottunut pihallaan olevaan kuoppaan eikä enää välittänyt siitä, saisiko hän koskaan sitä täytettyä. Kuoppa oli ollut olemassa jo niin kauan, että herra Virtasesta alkoi tuntua jotenkin turhalta edes yrittää täyttää sitä, olihan se nyt jo tärkeä osa hänen pihaansa ja elämäänsä. Kaikki lähiseudun asukkaat olivat kuulleet herra Virtasen kuopasta ja ajatellessaan herra Virtasta he ajattelivat väistämättä myös hänen kuoppaansa. Herra Virtanen oli mielissään, koska hän ei ollut koskaan aiemmin ollut yhtä suuren huomion kohteena. Hän oli niin mieltynyt kuopan parissa puuhasteluun, että lopetti kuopan täyttämisen ja alkoi sen sijaan itsekin kaivaa sitä syvemmäksi.
     Eräänä iltana kaivajat tulivat kuopalle tikkaiden kanssa, mutta ilman lapioita. Yksi heistä kiipesi alas herra Virtasen luo. "Nyt kuoppa on valmis ja me voimme lähteä", hän sanoi herra Virtaselle. Herra Virtanen oli alkanut viihtyä kaivajien seurassa niin hyvin, että hän järkyttyi kuullessaan, että ei ehkä enää koskaan näkisi heitä. Oli kulunut jo monta kuukautta siitä, kun hän oli viimeksi tavannut vanhoja ystäviään ja jos kaivajat lähtisivät, hän jäisi varmasti yksin. Siksi hän pyysikin kaivajia jäämään hänen luokseen, vaikka kuoppa olikin jo valmis. Kaivajat suostuivat tähän yllättävän helposti, aivan kuin he olisivat salaa toivoneet, että herra Virtanen pyytäisi heitä jäämään. Siitä lähtien he asuivat herra Virtasen kanssa kuopassa, josta he poistuivat vain harvoin ja aina vain yksi kerrallaan, siten että yhden lähtiessä toinen palasi. Herra Virtanen oli mielissään, sillä nyt hän saattoi viettää kaiken aikansa kaivajien kanssa, joista oli tullut hänen parhaita ystäviään ja jotka hänen mielestään olivat ainoat ihmiset, jotka todella ymmärsivät häntä.
     Herätessään eräänä aamuna herra Virtanen näki ylhäällä kuopan reunalla vanhan ystävänsä herra Lahtisen. "Mitä sinä siellä teet?" herra Lahtinen kysyi. "Minä asun täällä", herra Virtanen vastasi. "Siellä kuopassako? Et kai ole tosissasi? Tule tänne ylös, jotta voimme paremmin jutella." Herra Virtanen kiipesi tikkaat ylös ja seurasi herra Lahtista sisälle taloon. "Eikö sinulla käy aika pitkäksi siellä kuopassa?" kysyi herra Lahtinen. "Ei ollenkaan", vastasi herra Virtanen. "Etkö nähnyt, kuinka paljon minulla on ystäviä kuopassani?" "Ei, en nähnyt siellä muita kuin sinut", herra Lahtinen sanoi. "Sepä kummallista. Mennään toki ulos, niin saat tavata heidät." He menivät takaisin kuopalle, mutta kun herra Virtanen nyt katsoi kuoppaan, hänkään ei nähnyt siellä ketään. "He ovat varmasti lähteneet sillä aikaa, kun olimme sisällä", sanoi herra Virtanen hämmästyneenä. "Sittenhän kuopassa ei enää asuta ja voimme täyttää sen.", herra Lahtinen ehdotti. Herra Virtanen ei halunnut asua kuopassa yksin, joten hän suostui herra Lahtisen ehdotukseen ja muutti takaisin taloonsa. Yhdessä he täyttivät kuopan ja istuttivat sen päälle ruohoa. Kuoppa oli poissa näkyvistä ja piha oli jälleen kaunis, mutta joka kerta, kun herra Virtanen katsoi ulos olohuoneen ikkunasta, hän muisti kuopan, joka tulisi aina olemaan olemassa, vaikka se toistaiseksi olikin täytetty.

Tämä novelli on voittanut toisen palkinnon Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston ja Pohjois-Pohjanmaan liiton syksyllä 2007 järjestämässä novellikilpailussa, jonka aiheena oli ”Äärellä”.