Gerbera
(Hanna Immonen, Rovaniemi)

Maailma on sateesta raskas. Talojen ääriviivat piirtyvät taivasta vasten terävinä kulmina ja loputtomina suorakaiteina. Pilvien harmaus valuu lyijynä pitkin rosoisia kiviseiniä. Valkoisen lokin pehmeä kaari leijuu värähtämättä, ripustettuna oudon leppeään syystuuleen. Lyhyt kirkaisu rikkoo ajattoman hetken ja lokki liitää katonharjan taakse tuuli kainalossaan.

Mustat maiharit napauttavat asfalttiin. Vesi roiskahtaa joka askeleella ja pisarat tarrautuvat farkkujen lahkeisiin. Vaalea, pitkä tukka leimahtaa hämärässä illassa kuin kynttilän liekki. Lähikuvassa Aura, yhdeksäntoista vee. Seitsemän vuotta lapsuuden onnea, lauttaretkiä, salaisia majoja ja metsälammen hirviö. Kuusi vuotta ala-asteen viattomuutta, hyppynaruja ja ystäviä. Kolme vuotta ylä-asteen identiteettikriisiä, kaverin keltaisia housuja, metreittäin viemäriin huuhdottua vessapaperia. Kolme yksinäistä lukiovuotta, loistavia arvosanoja, Eino Leinoa ja tukahdutettua maailmantuskaa. Ja tämä hetki.

Voimakas käsi tarttuu paloportaiden alimpaan askelmaan. Aura heilauttaa itsensä puolille ja alkaa hitaasti kiivetä. Ei hänellä ollut mitään aiempaa suunnitelmaa lähteä kiikkumaan sateella nelikerroksisen talon katolle. Mutta hänen on tavattava Joel. Ja Joel asuu ylimmässä kerroksessa. Talo on vanha eikä ovisummeria ole. Ainoa mahdollisuus saada alaovi auki on kännykkä tai avaimet, eikä Auralla ole kumpaakaan. Hän oli seissyt sateessa ja tuijottanut Joelin ikkunaa. Ja parveketta, joka kylpi sisältä tulvivassa punertavassa valossa. Talon muut ikkunat avautuivat tyhjinä ja mustina sadepilvien takaiseen avaruuteen. Jos olisi ollut talvi, lumipallo ikkunaan olisi voinut toimia. Tai käpy. Tässä kaupungissa ei ole lunta eikä käpyjä. On vain keltaisia lehtiä, jotka pyrähtelevät halki ilman kuin hätäiset päiväperhoset ennen siirtymistään ikuisuuteen.

Tikkaat ovat kylmät ja liukkaat, mutta Aura on ketterä ja rohkea. Hän itse uskoo niin. Hän siirtää käsiä ja jalkoja vuorotellen, yhtä kerrallaan. Hän puristaa toisella kädellä tiukasti aina, kun irrottaa toisen ja nostaa sen hitaasti seuraavalle puolalle.
Puristus ja siirto.
Puristus ja siirto.
Hän ei katso turhaan alas.
Talon keltainen kiviseinä tuo mieleen auringon ja kesän. Onnellisen kesän. Sen hetken, kun hän näkee Joelin ensimmäisen kerran kaunis hymy kasvoillaan, ruskea huopahattu keveästi kallellaan.
Joel ja kulkurin hattu.
Joel ja ensimmäiset treffit.
Joel ja punainen gerbera.
Joel ojentaa sen Auralle. Aura ei ole koskaan ennen saanut kukkaa, eikä hän tiedä mitä sille pitää tehdä. Hän ei tiedä edes kukan nimeä, mutta Joel tietää. Joel sanoo, että kukka muistuttaa häntä, Auraa. Aura ei ole lempeä ruusu, hän on räiskyvänpunainen aurinko. Aura ei ole samaa mieltä, mutta Joel pitää päänsä.
“Gerbera kukkii koko kesän ulkona, mutta sisällä vain pienen hetken”, Joel sanoo. Aura huomaa, että hänen siniset silmänsä ovat kesätaivaan väriset. 

Aura kiipeää kolmannen kerroksen kohdalle. Puristaa puolaa ja siirtää kättä. Yhä hitaammin, sillä tuuli voimistuu ja tikkaat ovat vanhat. Puolat jatkuvat pitkänä jonona taivaaseen. Ylimmät himmenevät vesisumuun, niin kuin muistoista suurimmat peittyvät mielen hämäriin. Eivät hävitäkseen, vaan loistaakseen tuosta hämärästä tähtinä; tosina, mutta tavoittamattomina. Noissa tähdissä on Joelin ja Auran salainen paikka joen partaalla, rantatöyrään alla katseilta suojassa. Siellä, missä joen vesi on ruskeaa ja heijastaa rakennuksen ja puiston puut. Noissa tähdissä tuikkivat Ainolan puiston valkeat sillat, rannan ruskeat pajut ja sorsanpoikaset. Niissä väikkyy veden kulta rantakivien juurella, katuvalojen laineet asfaltin meressä.

Ja vaikka Aura ei sitä vielä tiedä, erääseen tähteen piirtyy kirkkaana muisto virtaavasta vedestä vihreällä pellillä. Kuva laajasta katosta, loputtomasta kuin kotikylän lakeudet, joilla ei näy taivaanrantaa. Edessä on puolista viimeinen, ja niin Aura kapuaa katolle. Hänen jalkansa tärisevät hiukan, mutta hän alkaa päättäväisesti hivuttautua katonharjaa kohti. Siellä jossain, harjan tuolla puolen on Joelin parveke.

Aura pitää käsiään levällään kuin lintu. Tuulenpuuskat ujeltavat hänen märkien hihojensa alta ja saavat paidanhelman lepattamaan. Pitkät hiukset hulmahtavat puuskien tahdissa ja sotkeutuvat niskasta pitkäksi takkuiseksi viitaksi. Aura rakastaa ja vihaa hiuksiaan yhtä aikaa. Ne ovat kauneinta mitä hän omistaa, ja samalla vaivalloisinta. Ne ovat kuin hän itse: päältä kultaista ja sileää, alta suunnaton takku, jota hän ei osaa selvittää. Joel oli onnistunut selvittämään sitä paljonkin, mutta nyt se oli taas alkanut sotkeutua entistä pahemmin. Mitä hän loppujen lopuksi Joelista oikein ajatteli? Rakastiko hän tätä? Rakastiko Joel häntä? Vai rakastivatko he molemmat vain kesän muistoja? Oikeastaan Aura tietää, että Joel rakastaa häntä, ihan oikeasti. Aura itse on ongelma. Hän pelkää rakkautta. Hän ei halua olla mistään riippuvainen - edes Joelista.

Auran kaita hahmo piirtyy sumuisena varjona illan valossa. Hän etenee askel askeleelta, vihreältä peltiraidalta seuraavalle, kunnes saavuttaa katon harjan ja jatkaa sitä pitkin kontallaan. Hänen päänsä tuntuu hauraalta. Tuuli puhaltaa sen läpi vieden ja tuoden muistoja ja ajatuksia: Joel kirjoittamassa runoa perhosesta. Joel piirtämässä kuvaa peuroista, siroista ja pehmeistä. Ja haukasta. Aura hymyilee. Se haukka katsoi niin tarkasti! Joel on haukka, teräväsilmäinen. Joel on peura, pelokas ja silkinpehmeä. “Hän on taivaanrannanmaalari“, sanoo äiti “eikä sellaisesta voi koskaan olla varma.” Miten niin varma, Aura ihmettelee. Kenestä sitten voi olla varma? Aura ei ole varma edes itsestään. Siksi Aura haluaisi vahvan miehen, sellaisen, joka voi suojella häntä kaikelta pahalta. Aura ei ole varma, onko Joel tarpeeksi vahva. Siitä täytyy saada selvä. Sillä jos Joel ei ole, Aura joutuu suojelemaan Joelia, ja siihen Aura ei pysty. Hän on liian rikki.

Aura saavuttaa katon reunan ja kurkistaa varoen alas. Joelin parveke on lähellä, mutta niin kaukana. Ehkä parin metrin päässä. Aura huomaa kapean listan jonkin matkan päässä seinässä. Jos hän kiipeäisi katon reunan yli, seisoisi listalla ja pudottautuisi siitä alas, hän pääsisi parvekkeelle. Jos pääsisi. Parveke ylsi kyllä pidemmälle kuin katon reuna, mutta oliko se sittenkään tarpeeksi. Mitä jos hän osuisi parvekkeen reunaan? Tai mikä vielä pahempaa, ei osuisi, vaan jatkaisi matkaa neljän kerroksen verran ja paiskautuisi suoraan asfalttiin. Hänen jalkansa rusentuisivat kiveä vasten ja hänen päänsä räjähtäisi kuin ontto kurpitsa. Pahimmassa tapauksessa hän ei edes kuolisi, vaan kituisi raajarikkona elämänsä mustaan loppuun.

Sadepisara valuu Auran nenänpäähän ja hän ravistaa päätään. Hiukset liimautuvat kasvoille mutkaisina käärmeinä. Katu hukkuu sumuun ja sateeseen, ja peltikaton pintaan rapisee pisaroiden tasainen tanssi. Joelin asunnosta kantautuu puheen vaimea sorina. Kuka Joelin luona on? Se vasta olisi yllätys, kun Aura koputtaisi yhtäkkiä parvekkeen oveen. Noin vain. Siitä riittäisi puhetta. Siitä tulisi legenda!

Ja niin Aura päättää uskaltaa. Hän hivuttaa varovasti jalkaansa katonreunan yli. Hänen sormensa puristavat valkoisina peltiä, joka nousee kolmen sentin harjanteeksi katon äärimmäisellä reunalla. Aura kääntyy vatsalleen ja jatkaa varovaista liukuaan reunan yli, sentti sentiltä. Hänen paitansa jää johonkin kiinni, ja hän tuntee jäisen pellin kouraisevan vatsaansa. Yhä alemmas ja alemmas Aura liukuu, kunnes hapuilevat jalat tuntevat kapean listan seinässä. Siihen Aura tukee jalkansa ja irrottaa hitaasti paitansa helman. Se on juuttunut vääntyneeseen pellin kulmaan. Kun helma irtoaa, pusakan taskussa oleva purkkapussi liikahtaa ja meinaa pudota. Vaistomaisesti Aura alkaa tavoitella pussia, mutta tajuaa sitten, kuinka vähän merkitystä pussin putoamisella olisi. Hänellä on tärkeämpääkin varjeltavaa. Hänen henkensä on sormien varassa, eikä Aura ole koskaan tuntenut sormiensa heikkoutta niin selvästi kuin nyt. Auran jalat vapisevat. Hänen selkänsä kastuu sadevedestä ja hiestä, joka äkkiä kihoaa joka puolelle vartaloa. Vaikka Auraa äsken paleli, hänen tulee yhtäkkiä hyvin lämmin. Tukahduttavan lämmin. Sellaisen tukahtumisen tunteen Aura on tuntenut ennenkin - silloin, kun kyyneleet ovat tehneet tuloaan, mutta hän on pakottanut ne takaisin.

Aura vilkaisee alas. Parveke on jo hyvin lähellä. Jos se olisi ollut kymmenenkin senttiä enemmän esillä, hän olisi uskaltanut hypätä. Mutta se ei ollut. Aura tuijottaa parveketta. Tuijottaa ja miettii. Arvioi ja miettii ja tuijottaa ja liimautuu seinään kuin ei aikoisi koskaan irrota. Aura on unessa. Unet ovat epätodellisia, ja siksi tämä on uni. Mutta sormien hiipuva voima ei ole unta. Se on todellisuus, joka ei muutu epätodeksi, vaikka Aura kuinka yrittää. Hän päättää hypätä, tuli mitä tuli. Mutta sormet eivät suostu irtoamaan. Ne pitävät kiinni katon reunasta, eikä Aura pääse niiden otetta karkuun. Silloin purkkapussi putoaa. Se putoaa ja tuuli sieppaa sen. Se lepattaa kuin haavoittunut perhonen. Kieppuu, kieppuu ja ohittaa parvekkeen kaiteen. Kuin haipuva huuto se häviää sateeseen, eikä Aura näe sitä enää.

Aura herää. Hän ei tahdo pudota. Hän ei tahdo hukkua sateeseen! Hän pinnistää voimiaan ja lähtee kapuamaan takaisin. Ja silloin hän muistaa sen. Muistaa, kuinka paljon helpompaa on päästä johonkin kuin sieltä pois. Etenkin kiivetessä. Hänen jalkansa liukuvat pellillä. Hänen sormensa liukuvat. Hänen mielensä liukuu jonnekin pois. Aura on yksin. Aivan yksin, niin kuin on ollut jo kauan. Tyhjä Aura ei pelkää. Hajonnut Aura ei pelkää. Hän sylkäisee suustaan purkan. Siitä on mennyt maku. Auralla ei ole mitään menetettävää, ja niin hän ponkaisee rajusti ylöspäin. Hän ei välitä kaiteen lohkeamisesta, ei jalan lipsumisesta, ei haavoista sormissaan. Hänen mielensä on musta aukko ja sitten hän on katolla. Hän kävelee selkä suorana kattoa pitkin tikkaille. Hän kapuaa alas liu’uttaen käsiä putkia pitkin. Nopeasti ja varmasti. Hän pääsee alas ja lähtee juoksemaan. Maihari napauttaa asfalttiin. Vesi roiskahtaa. Hiukset leimahtavat hämärässä illassa kuin sammuva liekki.

Hän hukkuu sateeseen.

Sittenkin.

Tämä novelli on voittanut ensimmäisen palkinnon Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston ja Pohjois-Pohjanmaan liiton syksyllä 2007 järjestämässä novellikilpailussa, jonka aiheena oli ”Äärellä”.